alitajunta vittuilee

Olen nähnyt viikon ajan unia, joissa yritän suoriutua päivittäisestä elämästä, käydä koulua tai järjestää Keskiviikkoseuran bileitä mutta en kykene nousemaan ylös saati sitten kävelemään. Jalat eivät vain kanna ja olen niin heikkona että puhuminenkin tuottaa hankaluuksia.

Toissayönä uniminäni löysi itsensä talosta jossa se oli kasvanut. Se ei tietenkään muistuttanut mitään niistä paikoista jossa olen oikeasti asunut, mutta olen nähnyt unta tuosta talosta useasti. Uniminäni oli jostain syystä kauhean ahdistunut ja ilmoitti äidille & isälle menevänsä vähäksi aikaa oleilemaan lapsuudenaikaiseen mielipaikkaansa. Uniminän vaeltaessa talon lukemattomien salakäytävien halki huomasin, että paikka oli pahasti ränsistynyt - katto vuoti, ikkunat lonksuivat ja home kasvoi seinillä. Kun vanha mielipaikka löytyi, uniminäni yritti ahtautua kapeasta ovenraosta komerolta näyttävään tilaan, mutta huomasi masentuneena kasvaneensa liikaa. Turvapaikka oli tavoittamattomissa, kun ovesta ei mahtunut läpi.

Yrittääköhän alitajuntani kertoa minulle jotain?

Anni tuossa vieressä kiroaa Saunalahtea alimpaan helvettiin kun sähköposti ei toimi. Viereisistä luokista kuuluu sekalaisia harjoittelun ääniä. Tietokoneluokassa soi vuorotellen Värttinä ja Garmarna jotta ei tarvitsisi kuulla Neiti T:n ulvontaa.

Tekee mieli syödä lohturuokaa. Lähistöllä on grilli, josta saa maailman parhaita hampurilaisia - sekä koon että maun puolesta. Hintakin on kohtuullinen. Oli tarkoitus kirjoittaa hahmoja Pelargirin Ympyrään (kato, Anni - muistin linkittää!) mutta sitten sain ihmissuhdemailin ja nyt en tiedä tuleeko hahmonkirjoituksesta mitään. Ei niin, etteikö minulle voisi lähettää ihmissuhdemaileja: kirjoittajan tarkoitus ei varmasti ollut estää minua tekemästä töitä (ja toivon ettei hän tämän perusteella ala itseään soimatakaan). Sattui nyt vaan niin, että ajatukset kääntyivät fiktiosta lähemmäs tosielämää.

Satunnainen ulvahdus kantautuu silloin tällöin tähän äänieristettyyn luokkaan. Coloratuurisopraanomme ei vieläkään osu nuotteihin.

Maha kurnii sillä voimakkuudella että taidan siirtyä grillille. Hittoako tässä nuukailemaan, kun sain opintolainankin perjantaina? Toimeentulotuesta neuvotellaan tiistaina ja jouluna voikin sitten loisia vanhempien luona. Olisi melkein rikas olo jos en tietäisi että vielä pitää maksaa tämän kuun opinnot, 297€. Tilillä on vain puolet rahoista, mutta onneksi opintotuki tulee torstaina. Rahaa jää käteen laskujen jälkeen ainakin satanen. Sillähän jo melkein juhlii.

Kahden hampurilaisen jälkeen...

Tämän aamun viihteeseen kuului pitkänpuoleinen keskustelu kaupungin arvokkaiden paikkojen käytöstä. Sunnuntain hesari ei ollut vielä tullut, joten lueskelin perjantain kappaletta joka lojui pöydällä. Sattui sitten silmiini juttu jonka olin aiemmin jättänyt lukematta: Helsingin kaupunki ei anna lumilautailijoiden pitää tapahtumaansa Senaatintorilla. Sain välittömän ärsyynnyskohtauksen.

Voin ymmärtää arkkitehdin näkemyksen kauniista miljööstä jota on syytä varjella. Voin ymmärtää museoviraston huolen siitä, etteivät arvokkaat talot vaurioidu. Sen sijaan en siedä kuulla kokoomuslaisten kaupunginisien puheita siitä kuinka tällainen nuorisotapahtuma ei sovi Senaatintorin henkeen.

Helsingin puoliautiolle paraatipaikalle näes sopivat vain Via Crucis, korkeakulttuuri, yliopiston kulkueet ja turistibussit. Sinne ei sovi (kaupunginvaltuuston mukaan) tehdä niin valtavia rakennelmia kuin lumilautailuramppi. Yli 70 000 ihmistä paikalle vetävä Leningrad Cowboysien konsertti kaljatelttoineen kyllä kelpasi. Ja tottahan voidaan pitää myös Ylipormestarin popkonsertti, ainakin neljänä vuotena peräkkäin. Senaatintorilla on pitänyt suuremmanpuoleista mekkalaa myös Arja Koriseva, mutta hänellä olikin poliiseja apunaan. Onneksi keikkoja varten rakennetut lavat ovat olleet tosi pieniä ja huomaamattomia, eikä meteliäkään ole syntynyt. Ei ainakaan niin paljon kuin lumilautailijoista.

Raivostuttaa tuollainen. Jos haluavat kieltää massatapahtumat Senaatintorilta niin kieltäisivät sitten tasapuolisesti kaikki. Hesarissa perjantaina esitetyt perustelut olivat niin huteria että ne leviävät kasaan jos aivastaa kovaa. Jos Leningrad Cowboys sopii Senaatintorin arvokkaaseen henkeen niin kyllä sopii lumilautailukin.

(Älkää vain luulko, että välitän lumilautailusta jollain henkilökohtaisella tasolla. Se on urheilua ja sellaisena inhottavaa. Se on silti arvoasteikossani korkeammalla kuin Arja Koriseva. Toisaalta melkein mikä tahansa on parempi kuin Arja Koriseva.)

koirakuume

Olen viime aikoina alkanut roikkua erilaisilla koiria välittävillä palstoilla ja lueskellut yhdistysten materiaaleja. Tänään sain sitten yhteydenoton eräältä kasvattajalta joka etsii kotia vuoden vanhalle belgianpaimenkoiralle. Alkuinnostus oli kuin lapsella lelukaupassa, mutta realiteetit syrjäyttivät innon vauhdilla.

Houkutus on suuri, mutta eivät ongelmatkaan ihan pieniä ole. Ensinnäkin on Mökkikylän talojen pieni koko: vietän useita tunteja päivässä koululla eikä sen kokoisen eläimen sulkeminen pieneen mökkiin tunneiksi kerrallaan kertakaikkiaan toimi. Tämänhetkisistä kämppiksistä toinen on eläinallerginen - ja meillä on jo kissa.

Sitten on vielä se yksityiskohta, että en laisinkaan tiedä missä olen ensi syksynä. Kuten Annikin jo huomautti: mitä jos joudun muuttamaan pieneen soluhuoneeseen jonkun kaupungin keskustaan? Voiko niin isoa koiraa pitää sellaisissa olosuhteissa?

Yritän tässä vain takoa itselleni päähän että en ota sitä eläintä. Asumisongelma on liian paha. Jos toistan noita lauseita tarpeeksi kauan, alan ehkä kohta uskoa itseäni (ja Annia). Puhukaa minulle järkeä ja äkkiä.

sotatila

Neiti T. palasi pahempana kuin koskaan. Sota on julistettu.

Taistelu alkoi - kuten arvata saattaa - yhtyetunnilla. Neiti T. ylitti raivokynnykseni ennätyksellisen nopeasti, mutta vastoin kaikkea todennäköisyyttä pysyin rauhallisena, asiallisena ja kohteliaana. Hillitsin itseni siihen asti, että muu yhtye alkoi harjoitella erästä romanialaista kappaleta jossa en itse soita mitään. Opettaja sanoi, että voin lähteä vaikka kahville ja minähän menin. Hain kupillisen ja painelin studiolle raivoamaan. Sivarimme oli oiva kuuntelija ja kunhan vähän rauhoituin, hän esitteli eri musiikkiprojektejaan ja niiden tuotoksia. Kuulostivat hyvältä. Kuuntelin eilisen Weaverin joka kieltämättä oli melkein niin hyvä kuin Anni väitti. Ihan kohtuullinen, ottaen huomioon että sitä ei harjoiteltu ja minä ja Laulaja kämmimme melkein jokaisen lähdön.

Reksikin on nyt näemmä menettänyt toivonsa Neiti T:n suhteen - lounaskeskustelusta jäi sellainen mielikuva, että Neidin lähtöä ei jäisi suremaan kukaan. Päätin jo heti yhtyetunnin jälkeen, että niin metsä vastaa kuin sinne huutaa. Pidän sanamuodot kohteliaina ja äänenpainot rauhallisina mutta tästä lähin T. saa kuulla paljon ikäviä asioita. Saa nähdä kauanko kestää ennen kuin hän lähtee maitojunalla kotikaupunkiinsa.

Äh. Ajattelin, että tällä kertaa en viitsi raivota Neiti T:stä ihan liian pitkällisesti, mutta olen niin vihainen että on pakko purkaa.

Ihan ystävällisesti sanoin, että hän tekee jatkuvasti saman virheen stemmassaan (taisin muotoilla sen tyyliin että hei, oletko huomannut että tämä viimeinen nuotti...) - ja pidemmälle en sitten päässytkään. Neiti T. korotti äänensä ja ilmoitti että hän ei kaipaa minun neuvojani, minun on parasta tukkia suuni ja että hän ei halua puhua minulle enää koskaan. Tästä lannistumatta yritin muutamaa minuuttia myöhemmin pyytää, että hän laulaisi stemmansa oktaavia alempaa tässä harjoitusvaiheessa. Neiti T. (5v) näytti minulle keskisormea naama irvellään ja ilmoitti että hän kyllä osaa stemmansa. Saattaa osata, mutta ei valitettavasti kykene laulamaan sitä kahta oktaavia korkeammalta kuin minä.

Jostain syystä tuo lapsellinen temppuilu käynnistää minulla suorastaan primitiivisen väkivaltaisia reaktioita. Niiden hillitsemiseen menee huomattavan paljon energiaa sillä olemme päättäneet pysyä kohteliaina ja asiallisina. Ei ole helppoa, kun mielen pohjalla on koko ajan kasvava himo hivauttaa tytöltä nenä takaraivon puolelle. Hillitessä reaktioita raivo kasvaa entisestään.

No, joka tapauksessa Neiti T. on menettänyt kaikki mahdollisuutensa. Vielä viime viikolla hän onnistui keplottelemaan itselleen Reksin sympatiat, mutta tämänpäiväinen muutti senkin. Nyt on vain ajan kysymys koska Neiti palaa kotiinsa pysyvästi. Kukaan ei enää edes teeskentele että hän on täällä millään tavalla toivottu.

A. protestoi eilistä

A. esitti protestinsa eilisen merkinnän johdosta. Se vaikutti hänestä liikaa siltä, että A. ja Ene suunnittelevat perhettä, rivarinpalaa, autoa, koiraa ja kahta lasta. Todettakoon nyt julkisesti, että ainakaan A. ei näe tulevaisuudessaan rivitaloa lähiössä.

Mutta sanoi hän mitä tahansa, pidän silti kiinni siitä mitä kirjoitin eilen. Vaikka avioliitto ja kaksi lasta olisi A:n mielestä kuinka epätodennäköinen tulevaisuudennäkymä tahansa, se saattaa silti toteutua. Ja jos se toteutuu, voin vallan helposti nähdä kuinka se muuttuu perhehelvetiksi muutamassa vuodessa.

Minä, optimisti.

Maalla asumisen huonot puolet alkavat paljastua: pienempien teiden aurauksesta ei ole puhettakaan. Mökkikylässä on lunta melkein polveen asti. Eilen illemmalla joku ahkera ihminen oli käynyt luomassa lumet muutamalta kulkureitiltä mutta ei kulkeminen silti kauhean kevyttä ollut. Yritin käydä Alkossa ostamassa pullon hehkuviiniä mutta pitihän se arvata - pitkäripainen oli mennyt kiinni jo kuudelta. On helvetillisen raivostuttavaa joutua säästämään rahaa ja olemaan kunnollinen ihminen vain koska kauppa on mennyt jo kiinni. Lankeemuksesta kieltäytymisen tuottama kaikkinainen moraalinen ylemmyydentunto jää kokematta kun pidättäytyminen ei ole aitoa vaan olosuhteiden pakottamaa.

Aiemman kirjoitukseni valossa joku saattaa miettiä, kuinka voin saman päivän aikana ensin manata alkoholistit syvimpään helvettiin ja heti perään marssia itse Alkoon. Minä en näe tässä mitään kummallista. Jos jotakuta kauheasti kiinnostaa niin voin kyllä alkaa selittää kohtuu- ja ongelmakäyttäjän eroja.

Myöhemmin

Meillä oli juuri harvinaisen hyvä yhtyeharjoitus. Saimme muutaman kappaleen lähemmäs sitä kuntoa että ne kehtaa esittää - ja jo oli aikakin. Maanantaina on Opiston soittajaiset Keskuksen ala-aulassa ja mainoksia on levitelty julkisille paikoille. On mahdollista, ellei jopa todennäköistä, että paikalle osuu oikeaa yleisöä.

Päivän muihin huvituksiin kuului kolmen tunnin oppitunti studiotekniikasta. Koska nyt ollaan kansanopistossa, asiat opetellaan käytännönläheisesti: valitsimme mahdollisimman helpon kappaleen ja nauhoitimme sen. En itse ehtinyt kuulla tulosta, mutta vierailulla käynyt Isopomo kuulemma ihastui rävellykseemme ja pyysi, että esittäisimme sen ensi viikolla Emäopiston itsenäisyysjuhlassa. Joo-o, kunhan Anni oppii soitamaan tinapilliä samalla kun laulaa, Sampo oppii soittamaan hanuria ja kitaraa yhtä aikaa ja Laulaja & minä opimme laskemaan lähdöt oikein. Aikaa on viikko, joten eikun töihin.

(Ai niin: ihmelapsemme Neiti T. on tulossa takaisin tänä iltana. Olisi vaan pysynyt kotonaan. Nyt se helvetin draama alkaa uudestaan.)

suku masentaa

Vietin lauantain ja sunnuntain tutustumalla Kylää lähellä asuviin sukulaisiini. Tätä puolta suvusta ei ole juuri tullut aiemmin tavattua koska valtaosa heistä asuu pohjoisemmassa Suomessa - vierailuja ei ole juurikaan tehty.

Kokemus oli vähintäänkin ahdistava. Kaikenlainen epäonni tuntuu suorastaan seuraavan tätä sukuhaaraa - erityisesti juoppojen ja vaimoa hakkaavien aviomiesten muodossa. Eräällä naisella on kolmenkymmenen yhden iässä ehtinyt olla kolme kunnotonta aviomiestä ja hän on synnyttänyt viisi lasta. Tulevaisuus ei näytä erityisen ruusuiselta näillä lapsillakaan. Onhan heillä samat mahdollisuudet kuin muillakin lapsilla - ainakin teoriassa. Onhan mahdollista, että joku kolmesta nuoresta tyttärestä ei toista äitinsä, isoäitinsä ja isoäitinsä äidin erehdystä ottaa miehekseen parantumaton alkoholisti. Voi olla, että pojat eivät ota väkivaltaista mallia äitinsä toisesta aviopuolisosta.

Masentaa.

Raha-automaattiyhdistyksen Eemeli (valitettavasti video on poistettu netistä) on itseasiassa poikkeuksellisen hyvä pätkä. Se pysäytti kun ekaa kertaa näin telkkarista.

Kaiken masennuksen ja pessimismin keskellä Ene sattui sitten soittamaan. Se ei ehkä ollut paras hetki puhua riitaisesta parisuhteesta: lausuin varsinaisia tuomiopäivänennustuksia siitä kuinka Enen nykyinen parisuhde tulee vielä muuttumaan perhehelvetiksi. Olin sillä hetkellä ehkä liiankin pessimistinen - mutta entä jos niin käy oikeasti? Ajatus ei tunnu kovinkaan kaukaa haetulta kun toimii vuorotellen kummankin olkapäänä milloin mistäkin pikkujutusta lähteneen riidan jälkeen.

Tänään kannatan suvutonta lisääntymistä.

tahtoo hesarin! nyt!

Neiti T. lähti kotiinsa eikä ole tietoa aikooko hän tulla enää takaisin. Reksi pitää ansaittua pitkää viikonloppua. Lähes koko Mökkikylä on tyhjillään sillä valtaosa oppilaista on lähtenyt viikonlopuksi kotikaupunkeihinsa. Olisin minäkin saattanut lähteä, mutta kun ehdin jo sopia täälläpäin asuvan tätini kanssa että menen viikonlopuna käymään niin en viitsinyt sitä sitten perua.

Hannu Saha - yksi suomalaisen kansanmusiikin kunnioitetuimmista guruista - piti meille muutaman tunnin luennon. Käsittelimme musiikin ja musikaalisuuden määritelmiä, kansanmusiikin ja klassisen musiikin eroja ja kulttuurin vaikutusta musiikin oppimiseen. Asenteeni alkavat vähitellen lieventyä: musiikkiopistossa päähän taottiin selkeä erottelu musikaalisiin ja epämusikaalisiin ihmisiin. Sitten oli hyvä tuntea ylemmyyttä ja katsoa sivistymätöntä, epämusikaalista rahvasta nenänvartta pitkin. Musiikkiopistosta kuudentoista ikäisenä lähdettyäni aloin ymärtää, että jako ei välttämättä ole ihan niin mustavalkoinen, mutta vasta täällä, arkistonauhoitteita kuunnellessani, olen ihan oikeasti alkanut ymmärtää musikaalisuuden käsitettä vähän laajemmin.

Kuulostipas tuo hienolta. Pitäisiköhän pyrkiä yliopistoon humanistiksi? Pari sivistyssanaa sekaan niin johan muuttuisi teksti lukukelvottomaksi.

Takaisin asiaan: musikaalisuudesta. Otavan musiikkitietosanakirjan artikkeli määrittelee sen näin:

Musikaalinen = musiikkia tajuava

Ihmisen koko se psykofysiologinen rakenne, joka on välttämätön mutta ei riittävä edellytys siihen, että hän kykenee ymmärtämään musiikin yhtenäiseksi ja mielekkääksi (= vastaanottava musikaalisuus) sekä itse ilmaisemaan itseään musiikillisesti (= luova ja esittävä musikaalisuus).

Jokapäiväisessä puheessa jaetaan ihmiset joskus musikaalisiin ja epämusikaalisiin henkilöihin. Tämä käsitys on kuitenkin hyvin arveluttava ja tuskin tarkoituksenmukainen, sillä voidaan olettaa, että musikaalisuus - samoin kuin esim. kielitaju, havaintokyky ja muisti - vaihtelee eri henkilöiden ja henkilöryhmien välillä sekä määrän (musikaalisuuden asteen) että laadun (musikaalisuuden tyyppien) puolesta. Samoin kuin henkilöt, joiden taipumukset ovat estyneet tai joiden kehitys on häiriintynyt, voivat olla älykkäitä ja havaintokysyisiä, voidaan olettaa, että kaikki ihmiset ovat musikaalisia, mutta enemmässä tai vähemmässä määrin ja eri tavoin.

(Artikkeli jatkuu lisämääritteillä ja musikaalisuustestien kuvauksilla ja kritisoinnilla.)

Siinä yksi selitys. Musiikkiopiston rajat ovat paljon tiukemmat. Kansanmuusikoiden käsitelyssä musikaalisuuden käsite lavenee rajusti - Hannu Sahan mukaan täysin epämusikaalista ihmistä ei ole olemassakaan ja jos olisi, tämä ei koskaan oppisi edes puhumaan.

Tuon kun lukee, voi tulla sellainen mieli että latelen tässä itsestäänselvyyksiä. En oikeastaan - yritän vain selventää itselleni (ja miksei muillekin) mihin musikaalisuuden raja oikeastaan pitäisi laittaa. Voihan tietysti pitäytyä siinä, että jokainen ihminen on musikaalinen. Samaan hengenvetoon voisikin lausahtaa, että kahdeksankymmenen älykkyysosamäärällä varustettu levyseppähitsari joka ei osaa itse sitoa edes kengännauhojaan on älykäs.

Lupaan laittaa vastauksen tähän kysymykseen näille sivuille - heti kun keksin sen. Sitä odotelessa taidan mennä baariin mietiskelemään asiaa.

nyt räjähti.

Se on nyt sitten tehty - Jennie toi osan tavaroistaan meille eilen illalla. Neiti T. meni täysin seinille. Hänen poikaystävänsä soitteli Jennielle puoli yötä ja yritti saada selville mitä hittoa täällä tapahtuu. Yön mittaan Neiti T. ehti välittää Jennielle uhkaukset, että jos Jennie ei tule puhumaan hänen kanssaan tästä asiasta niin Pikkuneiti a) lähtee pysyvästi takaisin kotikaupunkiinsa tai b) voisi samantien vaikka ripustautua kaulastaan katton. Tytölle ei valitettavasti herunut sympatiaa.

Reksin aamu alkoi rattoisasti. Hän lähti Mökkikylään puhumaan Neiti T:n kanssa - tehtävä jota kukaan ei kadehdi. Saa nähdä mitä tästä tulee. Tavallaan on kuitenkin äärimmäisen helpottavaa, että vihdoinkin tälle tilanteelle on pakko tehdä jotain. Lukukauden alusta asti kiristyneet välit purkautuvat nyt. Oli jo aikakin.

Netitse on vaikeaa selittää kuinka tulehtunut tilanne on ollut. Anni ei ole viikkoon päivittänyt blogiaan koska ei vaan enää saa kirjoitettua tästä täydellisen absurdiksi päässeestä tilanteesta mitään järkevää.

Hesari ei tullut vielä. Ehkä huomenna. Voihan olla, että ne eivät löytäneet postilaatikkoa. Täytyy varmaan soittaa asiakaspalveluun ja varmistaa että haluan lehteni ihan oikeasti leirintäalueen postilaatikkoon.

ei mene hermot, ei

Päätin tilata Hesarin. Elämä ilman joka-aamuista sanomalehteä alkoi ahdista kun uutisia ei kuule mistään. Jos olisi telkkari, niin vierotusoireet olisivat olleet lievemmät, mutta lähin telkkari on huoltorakennuksessa ja se on aika onneton vehje. Ei siitä näy kuin kolme oikeata kanavaa ja pari ruotsalaista lisäksi. Otin siis selville että Mökkikylässä on kuin onkin postilaatikko ja siihen voivat Hesarini kantaa. Voi siihen lähettää muutakin postia jos haluaa.

Viikinkipidot toimivat, mutta jälkeenpäin on taas keskiviikkolasten listalla ollut täydellisen aivotonta ipitystä musiikista ja ruoasta. Sen kerran kun juhlissa oli ihan oikeasti aikakautista ja hyvin toteutettua musiikkia, niin se ei sitten kelvannut. Turhauttaa, saatana. Ruokapuolella oli sama juttu - ei kuulemma ollut tarpeeksi viikinkimäistä ruokaa. Keittiöporukka oli ihan oikeasti selvittänyt reseptejä ja tunsi asiansa. Ärsyttää, perkele, tuollainen asiantuntematon ja perusteeton valittaminen. Jos ne edes tietäisivät, mistä puhuvat, niin niille olisi helpompi selittää miksi ovat väärässä.

Keskiviikon auvoa lisäsi taas yhtyetreeni. Eilen istuimme kolmen ongelmatapauksen vuoksi koko luokan voimin puhumassa yhtyetoiminnan merkityksestä ja hyvistä tavoista mutta eihän siitä ollut mitään apua. Tänään Pikkuneiti T. esitti ihan pokkana Opettajalle ukaasin, että ei suostu laulamaan laisinkaan jos ei saa Kehtolaulun väliosassa ylä-ääntä joka menee ainakin korkeaan eehen asti. En tiedä minkä oktaavin kohdalle Pikkuneiti haluaa äänensä repiä, mutta houkutti hirveästi huudahta, että tämähän ratkaisi kaiken. Että onpa mukavaa, että Neiti antaa minun laulaa yksin.

Valitettavasti Opettaja myöntyi Neiti T:n uhmaikäiseen pelleilyyn. Lounaan jälkeen onnistuin pyydystämään Opettajan ja ilmoitin että tämä ei nyt enää vetele. Neiti T. on nyt jo hyppinyt muiden nenille aika rajusti ja tämäntyylinen uhkavaatimusten julistaminen menee kertakaikkiaan liian pitkälle. Voisinhan tietenkin vain kohauttaa olkapäitä ja antaa Neiti T:n olla lapsellinen keskenään, mutta ihan niin pitkälle ei minunkaan pinnani enää riitä. Jos opettajat eivät kohta pistä tyttöä kuriin, niin minä yritän (onnistumisesta ei puhuta mitään) enkä usko että se olisi kaunista katsottavaa.

Lisää stressiä tuovat keikat jotka lähestyvät kovaa vauhtia. Jos minun on tarkoitus esiintyä omalla nimelläni, ilman naamiota samassa yhtyeessä kuin Neiti T, niin haluan että kappaleet kuulostavat edes melkein siedettäviltä. Jos ei homma kohta parane niin esiinnyn pussi päässä. Siinä on sitten yleisöllä ihmettelemistä, saatana.

Jenniekin on menettänyt hermonsa täysin ja on nyt muuttamassa toiseen kämppään. Keskustelimme eilisiltana muun muassa siitä, että jos muu ei auta niin Jennie muuttaa minun ja Annin seuraksi seiskamökkiin. Tässä on vain useita ongelmia - muun muassa Jennien kissa-allergia. Ainakin yhtä isoksi ongelmaksi koin sen, että minun pitäisi olla kohtelias sekä ymmärtäväinen ihminen ja luopua huoneestani.

Anni piti tietysti itsestäänselvänä että suostuisin tähän. Homma nyt vaan on se, että en ole kauhean jalomielinen oman reviirini suhteen. Eläminen ahtaalla parvella Annin kanssa ajaisi minut (ja todennäköisesti Anninkin) hulluuden partaalle muutamassa viikossa. Perusongelma on jo siinä, että matala katto (alle kaksi metriä) ahdistaa minua ihan oikeasti paljon. Seuraava käytännön ongelma tulisikin sitten erilaisista siisteystottumuksista. Kummallista kyllä, päälääkitys on nostanut minuun lapsena taotut siisteystottumukset pinnalle. Annin tavarat sijaitsevat yleensä lattialla ja se taas repii minulta hermot vauhdilla. Anni on varmasti nauttinut suunnattomasti kun olen kulkenut ympäri kämppää poimien hänen tavaroitaan ja välillä mulkaissut. Ei erityisen kehittävää toimintaa, mutta joskus sitä vaan rasittaa niin paljon ettei enää kykene toimimaan ihanteellisen aikuisesti.

Sitten on vielä se käytännön ongelma, että säilytystilaa kaikille tavaroille ei vain kertakaikkiaan ole. Mihin minä kaikki roinani laittaisin? Lattialle? Ei. Entä ne portaat sitten - tappotikapuut jotka ovat yleensä täynnä (Annin) tavaroita. Kaikkeen tähän kun vielä lisää sen, että olen aika tarkka omata reviiristäni niin kasassa on aimo soppa.

Tämä saattaa nyt tuntua siltä, että teen kärpäsestä härkästä, mutta tunnen itseni sen verran hyvin, että tiedän mistä kaikesta repisin hermoni ensimmäisen kahden viikon aikana. Hyvähän on vedota siihen, että Jenniferillä ei ole muuta asuntoa Suomessa ja hän tarvitsee oman huoneen jo pelkästään allergian takia. Paha vaan, että minähän tässä leikissä eniten menettäisin - tai siltä se juuri nyt tuntuu.

Ei taas bänditreenejä!

Eilinen yhtyetunti oli helvetillinen. Arvatkaa, mistä ongelmat johtuivat? Neiti T:stä? Ei suinkaan, eihän meidän värinymmärretty taiteilijasieluinen sopraa... eikun siis coloratuurisopraanomme voi tehdä mitään väärää. Pois se hänestä. Valheellista panettelua.

En ikinä uskonut, että niinkin yksinkertainen ele kuin silmien muljautus ja kuuluva tuhahdus voi saada minut niin raivoihini. Neiti T. onnistui täysin vailla sanoja ilmaisemaan että minun ääneni on suorastaan surkea, olen epäreilusti anastanut hänelle kuuluvan solistin paikan ja että koko kurssista hän on ainoa joka kykenisi laulamaan tämän kappaleen niin kuin se kuuluu tehdä.

Minkä tahansa muun kappaleen kohdalla olisin todennäköisesti vain antanut asian olla, mutta tämä kehtolaulu on vähän eri asia. Sen väliosa on minulle huomattavan vaikea, koska se menee niin korkealle että puolet ajasta lauluni kuulostaa säälittävältä vinkunalta. Laulunopettajamme, Jennifer, Anni ja minulle sivuaine(laulu)tunteja antava pedagogiopiskelija ovat toisaalta sanoneet, että lopputulos kuulostaa erittäin hyvältä. Järkevää olisi tietysti uskoa niitä, jotka asiasta jotain tietävät. Itsekritiikkini on laulamisen suhteen varsin tiukkaa ja Neiti T. haukkuu lauluani aivan yhtä huonoin perustein kuin hän haukkuu muitakin. En kuitenkaan voi olla ajattelematta, että osittain Neiti T. on oikeassa: ne korkeimmat ylä-äänet ovat liian korkeita minun laulettavikseni. Toisaalta - eipä niihin pysty hänkään.

Että voi elämä olla vaikeata.

Oltuaan puolitoista tuntia mahdollisimman hankala, Neiti T. sai Opettajan puhuttua siihen, että alunperin viululle kirjoitettu erittäin korkea ylästemma annettiin Neiti T:lle laulettavaksi. Koska hän ei oppinut laulamaan helppoa ja yksinkertaista stemmaa, hänen piti saada vaikeampi. Neiti T. meni pianon ääreen kiekumaan kun me muut yritimme saada kappaletta toimimaan. Pianonkaan avulla hän ei onnistunut pysymään edes samassa sävellajissa kuin muut. Tämän seurauksena alastemmaa laulavat Kitaristi ja Insinööri menivät pian täysin sekaisin. Minun lauluni ei auttanut heitä pysymään omassa stemmassaan, koska Neiti T. kiljui niin kovaa etten itsekään kuullut ääntäni. Yhtyetuntien jälkeen koko loppu porukka kihisi raivosta kun neiti coloratuurisopraano marssi voitonriemuisena lounaalle.

Onneksi sain purettua suurimman osan murhanhimostani juttelemalla Annin ja Jenniferin kanssa pikkutunneille asti. Tänä aamuna oli nimittäin vuorossa taas kaksi tuntia ryhmätreeniä. Luulin, että kyseessä on kielisoitinryhmän harjoitukset - minä, Jennifer, Laulaja ja Neiti T. soittaisimme kanteleita ja Levyttäjä sekä Sampo kitaroita. Luojan kiitos Reksi oli päättänyt vaihtaa ryhmien kokoonpanoa (hän tekee niin aina aika ajoin) ja päädyin eri ryhmään kuin Neiti T. En olisi kestänyt niitä kahta tuntia.

Kunhan Anni ja Jennifer nyt vaan pääsevät irti omalta bänditunniltaan niin suuntaamme kohti Helsinkiä. Arvioitu saapumisaika on noin 24:00. Sen jälkeen on vielä pakattava, ommeltava, värjättävä villoja ja tehtävä kaikkea muuta mahdollista. Paljoa ei tule ensi yönä nukuttua. Niiden pitojen on parasta onnistua.

järki vs. närvä

Järki ja närvä ottivat tänään yhteen. Kaikkien onneksi järki voitti.

Anni huomautti, että nämä sivut on loppujen lopuksi kohtuullisen helppo löytää - ihan vain sattumalta. On myös niin, että vuodatin alkukokemukseni nettiin sellaisella innolla, että terveellinen harkinta unohtui. Lopputulos oli, että päätin suorittaa vähän itsesensuuria ennen kuin käy vahinko ja joko minä tai Anni unohtaa tyhjentää koneen sivuhistorian. En viitsi ottaa sitä riskiä, että loppuvuodesta tulee yhtä helvettiä muutaman harkitsemattoman lauseen takia.

Samainen ajatus sai minut siirtämään nämä sivut vähän hankalammin löydettävään paikkaan - nyt ei ehkä ihan joka surffaaja osu lukemaan. Pahoittelen tätä sählinkiä. [Toim. huom: ...ja nythän tämä on taas muuttunut, kun siirsin vanhat merkinnät bloggeriin. Ei kovinkaan piilossa, sano.]

Päätin taas suorittaa aktivoitumista Keskiviikkoseuran puolella ja pykäsin meidän pienelle pitäjällemme alkeellisen sivun kasaan. Ei siitä ole vielä mitään iloa, mutta ehkä saan painostettua jonkun onnettoman kirjoittamaan sinne jotain sisältöäkin. Jossain vaiheessa.

Reksi muistutti, että ennen joulua on maailman musiikkikulttuureiden tunneille tehtävä jotain hyödyllistäkin. Tähän asti olen onnistuneesti ollut poissa melkein jokaiselta kyseisen aineen tunnilta - olin paikalla vain kaksi kertaa kun Hedningarnan Björn Tollin luennoi meille ruotsalaisesta kansanmusiikista. (Itse asiassa Björn piti neljä kaksoistuntia, mutta onnistuin olemaan poissa puolet kerroista. Sen siitä saa kun jämähtää syyslomalle.)

Joka tapauksessa jokaisen oppilaan pitää tehdä parin kanssa tunnin mittainen esitelmä joko jostain valmiiksi annetusta aiheesta tai sitten keksiä parempi aihe. Laulaja ja Punkkari esitelmöivät tänään argentiinalaisesta tangosta: tuntiin mahtui paljon tietoa, mutta myös hämmentävän paljon hermostunutta naurua ja nolostuneita ilmeitä (tangon alkuvaiheissa miehethän tapasivat tanssia sitä keskenään). Aina silloin tällöin sitä huomaa kuinka vaivaantuneita ihmiset usein ovat puhuessaan mistään mikä voisi viitata homoihin.

Pitäisi kai miettiä joku järjellinen aihe. Ja parikin pitäisi löytää. Pitää varmaan kysyä Annilta. Pojat puhuivat keskenään kansanmusiikin vaikutuksesta suomalaiseen metalliin ja vetäytyivät sitten kuuntelemaan CMX:n levyjä naapuriluokkaan. Olisi pitänyt arvata että vain kansanmusiikin opiskelija voi määritellä CMX:n metalliksi.

Päivän mietelause:

"Jos sanon että taivas on musta
se on niin musta kun tahdon sen olevan
Jos sanon että maailma ei pyöri
se ei silloin pyöri, jumalauta!"

- Kotiteollisuus: Jos sanon

kuunpimennys

Eilen illalla oli kaunis täysikuu (koirakin ulvoi ja Annin romanttinen mielikuvitus luuli sitä sudeksi). Kun lähdimme Keskukselta puoli kahden aikoihin yöllä, huomasimme että kuu oli näköjään päättänyt pimentyä. Painelimme hytisten mökille, mutta kävin vielä useamman kerran ulkona ihailemassa pimennystä. Lunta ei ollut (eikä ole vieläkään), mutta pakkanen oli peittänyt kaiken kuuraan.

Leikin puhelinterapeuttia aamuyön tunneille. Kun pääsin irti kännykästä, sain kimppuuni Tuikun jonka mielestä oli tosi kivaa metsästää lettiä tyynyllä. Aina silloin tälläin se kissa muistuttaa huolestuttavan paljon piripäistä frettiä. Varhain aamulla se herätti minut mouruamalla sängyn vieressä juuri sen kuuloisena ettei ole saanut ruokaa ainakaan viikkoon ja muutenkin kaikki on ihan epäreilua. Kannoin katin saunaan (lattialämmitys on hyvä juttu) ja käänsin kylkeä.

Raavin itseni ylös sängynpohjalta kahden aikoihin iltapäivällä ja palasin peiton alle muutamaa tuntia myöhemmin kun oli inhottavan kipeä olo. Puoli yhdeksän aikaan illalla päätin että voin ihan yhtä hyvin olla kipeä sohvalla kuin sängyssäkin ja sohvalla voi sentään olla seurallinen samalla. Jennie oli tullut ompelemaan aluspukua Viikinkipitoja varten, Anni pelasi Caesaria (kolmosta kai, en kysynyt) ja minä kaadoin kurkkuuni sellaisia määriä teetä että sen on jo pakko olla epäterveellistä.

Nyt tytöt menivät suorittamaan värjäysoperaation huoltorakennukseen. Koska mistään ei löytynyt tarpeeksi suurta kattilaa mekon värjäystä varten, he aikovat kai keittää tiskialtaassa vettä kuumien kivien avulla. En jaksanut lähteä seuraamaan tätä urheilusuoritusta - olo on vieläkin epämiellyttävä enkä halunnut joutua avustajaksi kivileikissä.

netti addiktoi

Näin unta, että palatessani Helsinkiin Viikinkipitoja varten koko Fennian kortteli ja sen lähiympäristö oli vedety maan tasalle ja rakennettu uudestaan ihan kummallisen näköiseksi. Kinopalatsi ja tutut kaupat olivat poissa, ratikkakiskot oli vedetty kulkemaan Rautatientorin kautta kaikkien bussien seassa ja liikkuminen koko alueella oli enimmäkseen kiellettyä. Harhailin ympäriinsä shokissa ja mietin kuinka tämä kaikki oli ehditty tehdä sen kolmen viikon aikana jonka olin ollut poissa Helsingistä.

Heräsin kummaan meluun - Anni tiskasi. Hämmästyksestä toipumiseen meni puoli tuntia. Kun lopulta pääsin ylös sängystä ja sain juotua aamukahvin, aloimme käydä läpi Pelargirin Ympyrän materiaalia. Ne juonikuviot ovat kyllä niin kieroja etten ole vastaavaa nähnyt. Ihan oikeasti, en koskaan. Paha vaan, että kutsutuista pelaajista alle kymmenen on vaivautunut painamaan sähköpostin reply -nappia ja kertomaan onko tulossa vai ei. Susi, tämä tarkoittaa juuri sinua. Eikä Jorikaan ole tainnut vastata. Laiskoja paskoja olette.

Kun materiaalia oli käyty läpi muutama tunti Jennie tuli koputtelemaan ovelle. Hän kysyi meitä mukaan Keskukselle leikkaamaan vaatekankaita, katsomaan telkkaria ja oleilemaan. Mikäs siinä - Mökkikylässä ei pidä viipyä liian kauan kerrallaan tai tulee mökkihöperöksi. Ihan hyvä vaan lähteä välillä ulkoilemaan.

Sormet oikein syyhysivät päästä käsiksi näihin sivuihin jotta pääsisin tekemään niitä ehdottoman elintärkeitä parannuksia ja säätöjä. Eilen illalla en pystynyt nukahtamaan kun mietin mitä tänne pitäisi vielä laittaa ja toimiikohan nyt joka koneella ja montako kirjoitusvirhettä on ja entä jos äiti käy lukemassa ja entä josentäjosentäjos...

Olenkohan minä ihan normaali?

Myöhemmin

Anni valitti, että en saa mainita Pelargirin Ympyrää linkittämättä sitä sivuille. Joten tässä se linkki sitten on. Ja sanoi myös, että Jori on syytön. Jori on ollut hyvä ihminen ja ilmoittautunut. Mutta Susi ei ole. Häpeäisit.

Hä?

Kirjoittaminen jäi menneellä viikolla vähiin. Anni lähti tienaamaan rahaa ja minä romahdin sängynpohjalle koko lauantaiksi. Viikonlopun aikana olin hereillä enintään kymmenen tuntia ja niistäkin valtaosan sunnuntaina. En enää ikinä unhda ostaa lisää lääkkeitä, en varmasti ennen ensi kertaa. Joka kerta kun päälääkkeiden vaikutus lakkaa, valproaatti saa minut nukkumaan lähemmäs 20 tuntia vuorokaudessa. Ilman päälääkkeitä ei huvita edes yrittää pysyä hereillä, kun kuitenkin vaan olisi masentavaa ja tympeää.

Maanantaina minä, Jennifer ja Laulaja siirryimme bussilla Kokkolaan. Konservatoriolla oli MeNaisten (lauluyhtye, ei lehti) laulukurssi - opiskelijan budjetille ystävällinen eli ilmainen. Kurssi itsessään oli jonkinlainen pettymys sillä vetäjät eivät selkeästi tienneet tai käsittäneet kuinka edistyneitä osanottajat olisivat. Ensimmäinen tunti meni rentoutumis- ja hengitysharjoituksissa jotka olisivat olleet paikallaan jos kurssi olisi kolmen tunnin asemasta kestänyt useamman päivän. Seuraavan tunnin aikana tehtiin ääni-improvisaatiota ryhmissä ja opeteltiin muutamia kohtalaisen yksinkertaisia lauluja. Viimeisen tunnin kohdalla alkoi yhtyeeltä loppua ennalta valmisteltu ohjelma - olimme ilmeisesti oppineet asiat huomattavasti nopeammin kuin vetäjät olivat arvioineet mahdolliseksi.

Kaikesta huolimatta oli uskomaton tunne olla kerrankin mukana kun kolmekytpäinen, musikaalinen ja laulutaitoinen ihmisjoukko laulaa jatkuvasti improvisoiden ja muunnellen vironkielisiä kansanlauluja ihan oikeasti innostuneena. Ei mitään meillä-on-tosi-kivaa-ja-siitä-nämä-pakotetut-hymyt -tanhukamaa tässä porukassa.

Illalla MeNaiset piti konsertin Kruununvoudin talossa - vanha talonpoikaisrakennus johon yleisöä mahtui juuri sen verran, että tilanne tuntui konsertilta, mutta ei niin paljon että olisi tarvittu äänentoistoa. Muutenkin hyvää tunnelmaa paransi se, että useat (tai peräti useimmat) katsojat olivat olleet kurssilla ja osasivat lauluja ulkoa. Parasta vastinetta kahdelle eurolle ikinä - sen enempää ei opiskelijalippu maksanut.

Tuli valvottua taas vähän turhankin myöhään. Kylälle palattuamme menimme Laulajan ja Punkkarin mökkiin saunomaan ja juttelemaan. Miettiessämme kurssilla tehtyjä rentoutusharjoituksia keksimme ryhtyä kokoontumaan joka aamu Keskuksen kalliosaliin tekemään erilaisia harjoituksia. Se olisi oikein hyvä tapa aloittaa päivä, erityisesti silloin kun on laulutunteja. Jennifer on harrastanut joogaa joten hänet valittiin yksimielisesti johtamaan rentoutusta ainakin näin alkuvaiheessa. Myöhemmin vuoroja aletaan sitten kierrättää.

Tiistain parasta antia oli Sivarin pitämä tuvalaisen kurkkulaulun tunti. Vielä minä senkin opin, vaikka saisin kurkkusyövän harjoitellessa. Kolmesta päätyylistä kaikkein kiinnostavin, höömei, on tietysti myös se vaikein.

Keskiviikosta tulikin sitten draamapäivä. Neiti T. palasi Tampereelta tiistai-iltana ja pääsi linjavastaavan puhutteluun. Koska nyt ei olla peruskoulussa, Reksi ei varsinaisesti nuhdellut uhmaikäistä diivaamme vaan yritti hyvinkin diplomaattisesti saada tytön ymmärtämään mistä tämänhetkiset ongelmat saattavat johtua. Keskiviikkona selvisi, että tästä ei näköjään ollut mitään iloa.

Kuuden tunnin yöunien jälkeen ajatus kolmen tunnin bänditreenistä ei ollut erityisen houkutteleva. Yhtyeet on koottu heittämällä ihmiset ilmeisesti täysin satunnaisesti kahteen kokoonpanoon. Tarkoitus ei niinkään ole oppia uusia kappaleita vaan oppia soittamaan yhdessä. Onhan se tärkeä asia, myönnetään, mutta kun olen soittanut erilaisissa kokoonpanoissa koko ikäni niin yksinkertaisen rytmin hakkaaminen bodhranilla kolme tuntia putkeen kiristää hermoja koko lailla. Monimutkaisempaan ei voi ryhtyä, kun puolet soittajista sekoaisi.

Ja jotta elämä olisi täydellistä, olen samassa ryhmässä kuin Neiti T.

Ensimmäiset puoli tuntia olin poissa koska Anni halusi minut henkiseksi tueksi mukaan terveysasemalle. Ei yhtään harmittanut lähteä. Kun sitten palasin tunnille, opettaja hämmästyi - olivat luulleet minun lintsaavan samantien kokonaan. (Mieli teki, mutta kirottu velvollisuudentunto pakotti tunnille.) Istuin sitten kuuliaisesti taustalle ja kaivoin bodhranin laukusta. Neiti T:n mulkoilu nousi sellaiselle asteelle että se oli varmaan vaaraksi silmälihaksille. Kyllästyneenä aloin leikkiä kummilla synkooppi- ja triolirytmeillä samalla kun Neiti T. osoitti osaamistaan yrittämällä käynnistää jonkinlaista nopeuskilpailua. Kun en lähtenyt mukaan, hän ilmoitti kesken kappaleen, että haluaa itseasiassa soittaa bassoa ja nappasi luokan perältä virittämättömän akustisen soittimen. Opettajalta meni hetki selittäessä, että itse asiassa tässä kappaleessa ei ole bassostemmaa eikä sellaista ole tulossakaan. Mielenosoituksellisesti Neiti T. palautti basson nurkkaan ja murjotti seuraavaan kappaleeseen asti.

Seuraavana Opettaja kaivoi esiin kalevalamittaisen tuutulaulun. Neiti T. alkoi samantien kiekua melodiaa - hän oli aiemmin pyytänyt Opettajaa tuomaan meille jotain muinaissuomalaista vaihteluksi niihin iänkaikkisiin irlantilaisiin joita olemme soittaneet. Nyt Neiti T. piti itsestäänselvänä sitä, että hänestä tulee solisti koska hän on tästä porukasta se, joka on opiskellut laulua. Toisin kävi: täysin yllättäen Opettaja löi minulle nuotin käteen ja käski laulaa melodiaa yksin. En ollut ainoa tyrmistynyt - Neiti T:n närkästynyt ilme hapatti maidot varmaan muutaman kilometrin säteeltä.

Neiti T. joutui nyt sitten tyytymään erittäin yksinkertaiseen alaääneen, mutta saadakseen tässäkin korostaa olevansa coloratuurisopraano hän ilmoitti ettei kykene laulamaan sitä niin matalalta kuin se on kirjoitettu, ja että hänen on kertakaikkiaan pakko siirtää se oktaavia ylemmäs. Opettajaa lukuunottamatta kaikki läsnäolijat kyllä tiesivät, että Neiti T:llä ei olisi mitään vaikeuksia laulaa stemmaansa täsmälleen siitä mihin se on kirjoitettu (itseasiassa hän saattaisi jopa osua nuotteihin), mutta siinä tilanteessa kaikki vain olivat hiljaa ja minäkin toivoin että mielenosoitukset jäisivät näin vähäisiksi.

Draama kärjistyi sitten lounaalla. Antti halusi tietää miten falsettiääni syntyy ja kysyi sitä ihan kaikilta, myös Neiti T:ltä. Vastaukset olivat täysin ristiriitaisia, kun kukaan ei olikein tuntunut tietävän totuutta. Neiti T. kävi sitten hakemassa monistenivaskan äänenmuodostuksesta ilmoittaen, että sen luettuaan Antti saattaisi ymmärtää asian. Koska tämäkään ei ollut kummoinen vastaus kysymykseen, Antti kääntyi Annin puoleen joka alkoi selittää asiaa varsin osuvan vertauksen avulla. Neiti T. ei tietenkään voinut olla puuttumatta tähän: hän alkoi kinastella Antin kanssa siitä, käyttikö Anni vertausta vai ei.

Tämä on juuri niin naurettavaa kuin miltä se kuulostaa.

Antti hiiltyi vauhdilla ja lopulta hän pamautti Neiti T:lle, että eihän tämä kertakaikkiaan voi alkaa väittää että vertaus ei ole vertaus kun se on juuri sellaiseksi nimetty. Neiti T. meni mykäksi ja marssi ulos ruokalasta. Lounaan jälkeen istuimme aulassa kahvilla kun hän marssi naulakolle, veti ulkovaatteet päälleen ja tuli sitten ilmoittamaan Antille olevansa erittäin loukkaantunut siitä, että Antti sanoi hänelle niin rumasti tästä aiheesta, koska Neiti T. kyllä tietää nämä äänenmuodostusasiat ja on ainoa täällä joka on koskaan saanut klassista laulukoulutusta. Sitten hän julisti lähtevänsä kotiin ja häipyi ovet paukkuen. Illemmalla Jennifer tuli meille tekemään lautanauhaa ja kertoi löytäneensä mökkiin tullessaan lapun, jossa Neiti T. ilmoitti palanneensa loppuviikoksi kotikaupunkiinsa ja pyynnön hommata Johnny Cashin levynsä takaisin seiskamökistä. Tämä siis sellaiseen sävyyn, että me olemme nyt verivihollisia eikä minun nimeäni voi mainita edes siinä yhteydessä kun pyydetään lainattua levyä takaisin. Huoh.

Tänään oli toinen tunti kurkkulaulua, mutta en kertakaikkiaan päässyt ylös sängystä. Täytyy kysyä Sivarilta menetinkö jotain tärkeää. Muita tunteja ei tänään ollut. Tai olihan ilmaisutaitoa, tietenkin, mutta olen Jenniferin ja Annin kanssa tehnyt periaatepäätöksen pysyä poissa niiltä tunneilta. Ilmaisutaito voi olla hyvä asia, mutta täällä tunnit eivät ole erityisen hyvin toteutettuja. Opettaja on kyllä teatterikorkeasta valmistunut draamapedagogi, mutta taso ei silti ole kehuttava.

Se siitä - viikkoavautuminen suoritettu. Olut kutsuu.