Saturday, January 31

more rambling

Military drum from the 19th century.Oh, the horror, the horror! Students from Emäopisto at Pikkukylä are coming next tuesday, and we have to entertain them for the whole day. The only good thing about this is that at least they study on the youth councillor line (not the right word, but the stupid net dictionary won't translate "nuoriso-ohjaaja"); I dread to think about the possibility that our visitors could have been from the secretary line... uhg.

We of course have to hold a concert. As they were so into our music the last time, this is going to be just marvellous. I wonder how many of them will die from exessive yawning during our little show. Then we'll guide them around the house, separate them into smaller groups and keep some workshops for them. Singing, dancing, playing kantele, rythm and that multimedia thing Hannu Saha showed us one time. I bet they are going to be just thrilled.

I hate to perform to an audience which I know doesn't give a shit about what I am doing. (The usual complaint of any performer, of course.)

Reksi and I had a long chat about Sibelius-academy last week. It seems that I will try to get in, and do it with my cello. Reksi will find a few polskas and I'll arrange some old jouhikko -tunes for the examination. With any luck, the board will at least notice me for my exeptional repertoire and choice of instrument. They won't take me in this year, but the next year they might remember me.

Oh, and I had my birthday. Didn't have any celebration, but I'm considering of making a cake. Although I really suck at making those things. Perhaps I could get Anni to bake me one...

Friday, January 30


A very good picture of depression.Note: this entry is more like a letter to Jennie, a fellow student who couldn't return to Finland because of stupid bureaucracy.

I really planned to write - and then found I was too exhausted even to think. Last week was a nightmare and the weekend does not bear thinking about.

School: Kuopus, Levyttäjä and Viulisti quit. Kuopus's decision was not a surprise to anyone and we knew Levyttäjä had troubles, but Viulisti - she said that her family coud not afford this school anymore. Levyttäjä still hangs around: might be he has some doubts about leaving after all.

What to say of Folklandia? Our gigs were horrible. Anni lost her voice completely, so I had to fill in for Jove and Rinkilaulu. We coud not perform the Ballad of St. George in the biggest gig at all. Miss T. got extremely angry because she was not asked to fill in for Anni on the band songs.

Anni was - naturally - disappointed and angry. The rest were just concentrating on getting drunk. I, for some reason, was in a truly terrible mood. I can't explain it: I just woke up on friday morning and hated the whole wide world. I coudn't stand people, noise or anyone merry being anywhere near me. Not so good when you're on a ship filled with drunken, singing and dancing folk artists. Laulaja made it all perfect by bringing some guy to our cabin around five am. Neither of them realized I was awake - she still doesn't know - and I just lay awake and wished for earplugs.

The best part of the whole cruise was the bustrip back to Kylä. We had a good jam, lots of leftover alcohol and great fun. That is, those of us who did not have a hangover, had fun.

Our weekly schedules have changed somewhat. Course about the musical cultures of the world ended, as did the one about new Finnish folk music. We have started a couple of new ones: history of Finnish popular music - starting from the 18th century. There are also lessons on notation, arrangement, employment, project working (we're supposed to make some bigger project some time in the spring) and copyrights. Folk dancing will end after a few lessons, and folk singing course was also to be finished, but Reksi arranged things so we could continue it.

We've had a couple of gigs after Folklandia and more are coming. After Levyttäjä quit, I almost got myself transferred into your band, but Reksi wouldn't allow it. I understand completely why, but it's irritating all the same. I just can't stand Ms T. Must be somekind of a character defect of mine. Our band is currently practicing the Mesimarja -tango. I absolutely hate to have to listen her rape that beautiful song for four hours every week.

But there is something good as well: my cello is finally in a playable condition. The bridge still looks awful, but the sound... I haven't heard it sound so perfect in years. I found my favourite classical concerto from the library. I've been practicing it for two days, and after a week I think I might be able to perform the first part, Prelude. Not that I will perform it anywhere - but I like to practice it anyway. Years ago, it took me four months of training before my teacher stopped grimacing every time I played it. Now it sounds good after only two days. Damn, I'm good :-)

Now, then about last week.

You might remember Anni talking about the larp we were making - Pelargirin Ympyrä. The pages are only in finnish, sorry. Anyway: I had left the writing to the last possible moment. I didn't have any motivation, vision or interest but I didn't want to tell Anni I couldn't do it. So I spent a week writing, skipping school, forgetting to eat, not taking my medication. Nothing I could produce would do: Anni had a very clear vision of these characters, but every time I thought I had understood it, I was wrong. So I became even more stressed, because the work took a lot more time than I had expected. I posted the last characters only six days before the game. Anni had already left to Helsinki so I was alone in the cabin.

As I started to write the statists, I begun to have epileptic seizures. I slept erratically and forgot things. On wednesday before the game, Ene called. I had written something about my problems to my net diary, and people in Helsinki were getting worried. They got me to promise I would go and see a doctor the next day. (Actually they said that if I didn't go to a doctor and then call and told them I had done it before noon on thursday they would call Reksi and ask her to get me to a hospital.)

So I went to the psychiatrist and told the personell there about the trouble I had. I'd forgotten my epilepsy medication mostly because I had run out of my anti-depressants and didn't care about the epilepsy anymore. So they took me in as an acute case. It didn't really help, but I appreciated the thought.

I left for Helsinki on thursday afternoon. When I got to Lummetie, I found Kristiina and Anni yelling at each other. It continued for the next several hours. I worked till three in the morning, crashed into bed, got up at ten and continued working. Anni drove me and some props to the old mansion (where the game was to be held) around five in the afternoon. She left around six to fetch Kristiina, Sampsa (the third gamemaster) and a lot more stuff so we could prop the place.

I carried stuff around, cleaned, colored paper with coffee, read the newspaper and finally, pissed off, went to sleep. Around midnight the rest finally arrived. I cursed, got up and continued working with Sampsa. We got to bed at three and up again around eight.

During saturday, I carried and washed dishes, served food, managed to illuminate the dining hall with candles (no easy job in a place where toasting bread has a good chance of causing an ear-splitting fire alarm) and worked myself to a complete exhaustion. I rarely even saw the other gamemasters - they sat watching the leading character interrogate others. I was pretty sure this was the way they had planned things to go, so I just gritted my teeth and worked. At some point of the evening I started to run to the bathroom every hour for a couple of minutes. I locked myself in and cried hysterically, then re-applied my make-up and continued working.

After the game was over, I started cleaning the place up. Anni found a bottle of wine, Sampsa had whisky, Ene had everything, but I didn't have any money for alcohol. After most of the players had left, I tried to tell others that I was a little depressed, and could use some help. The personell at the psychiatrist's office had given me a new prescription, but I hadn't had the time to go buy any nice pills. I had given the papers and money to Anni and asked her to buy them, but she didn't have time neither. So after several days without my anti-depressants, I broke completely. Anni went to sleep, Sampsa was too depressed to help and Ene was not interested in my problems.

The next day I found out that Anni and Ene had had a major fight during the night, but I didn't really care. I just started cleaning the kitchen. At some point Ene came in there, begging for sympathy, so although I was in a lot worse condition than he, I still took the time to comfort him.

I left around five and went to my parent's place. My mother made me coffee, brought me food and gave lots of sympathy, so by the evening I thought I was ready to go to a nearby pub and chat with the players who were meeting there. A big mistake, as I later noticed. By the time almost everyone had left, I was again almost hysterical. I told Ene that I really, really need help right now. He ignored me completely. I didn't want to speak to Anni - I was furious at her and she knew it. So she asked Ene to make sure I was okay. Ene didn't care. (And this is a guy whom I thought was my friend!)

They left for Lummetie, and I got hysterical again. Thankfully the bar personnel didn't notice. I sent text messages to Ene, in an attempt to make them turn back and help me. Anni later told me that Ene didn't even tell anyone about those messages.

Now, I don't like threats. I rarely use them, and I don't like people who use them constantly. At this point, however, I saw no other choice. I asked Ene if the only way to get help from my friends was to threaten to hurt myself. He answered that it seems to be the case. Then I told him that if somebody didn't come and help me right now, I would go to my parent's apartment and get a very sharp knife. How much plainer you can get? Well, Ene, the master of sympathy, told me that in that case he would smack me around the ears the next time we met. And that's it. No help, no nothing.

I passed time weeping uncontrollably until monday afternoon. Then I got my father to drive me to an apothecary and then to Lummetie to gather some of my stuff. I met Anni, who told me that she had left Ene. I got my things and father drove me and Ene to Living Medieval's board meeting. I started the meeting by taking a triple dose of anti-depressants. After the meeting I had a very long talk with Ene the Ex-Boyfriend - and soon ex-friend if he didn't explain himself.

Of course, he had only (pathetic) excuses. He had been so depressed himself, because Anni had treated him so wrongly all week. Anni had made the poor guy run all over Helsinki fetching things and do other work. Actually, Ene had volunteered - but he forgot to mention that to me. All in all, his main excuse was that he had to give all his time and attention to Anni - who had asked him to keep an eye on me because I clearly was in a terrible shape.

Before this, I had an almost fatalistic certainty that after Anni left Ene, we two (that is Ene and me) would get together again. It wasn't that I especially wanted it: it just was natural and obvious. Not so anymore. I found that this really was the last straw. Took me long enough.

He tried to get me to come to his apartment, drink some whisky and talk. I refused: he wanted someone to replace Anni, and (while drunk) he had been telling me for months that I was the perfect second choice. Not something a woman wants to hear, really. I had absolutely no intention to be his second best choice, so I basically told him to fuck off and went home.

I slept only two hours. I wasn't tired, so I got up at six. It was like I had woken up from a nightmare. I was in a good mood, energetic, not angry at Anni anymore and generally happy. Those anti-depressants sure are effective...

I got on the morning train, met Anni, made peace with her and returned to school. The past few days I have slept a lot, but life is getting normal again. If you're really interested, Anni might tell you more about the game and why she thinks it failed. And I will probably be telling a lot of people exactly why I'm pissed at Ene.

Writing this was very good therapy - and if you actually reached the end of my ramblings, you deserve some kind of medal for patience :-)

Thursday, January 29


Tämä on huuliharppu. Loistava soitin ja sitäpaitsi helppo oppia.Kuten sitä joskus lausutaan: paska keikka, mutta tulipahan tehtyä. Pelargirin ympyrän viikonloppu oli kokemuksena niin helvetillinen, että ei paremmasta väliä. Itse pelistä minulle ei jäänyt havaintoja, koska olin kiireinen käytännön asioiden parissa.

Tulin kotiin torstaina. Statistit olivat vielä kesken, joten kirjoitin kolmeen asti yöllä. Oma moka, olisin tehnyt hommani ajoissa niin ei olisi tarvinnut valvoa. Mielialalääkkeet loppuivat, joten perjantaina pyysin Annia hyppäämään apteekin kautta noutamaan lisää. Valitettavasti Anni ei ehtinyt, joten olin ilman kivoja pillereitä maanantaihin asti.

Perjantai-iltapäivänä siirryin Annin kanssa pelipaikalle. Jäin raahaamaan tavaraa ja kahvivärjäämään paperia kun Anni lähti noutamaan Sampsaa, Kristiinaa ja proppeja. Kun muut lopulta puoliltaöin tulivat, olin jo mennyt nukkumaan. Revin itseni ylös sängystä, yritin olla kiroilematta liikaa ja aloin lavastaa paikkoja Sampsan kanssa. Kristiina ja Anni menivät ompelemaan ja jatkoivat pukujen tekoa kai aamutunteihin asti.

En ollut hyvällä tuulella kun nousin kahdeksalta lauantaiaamuna. Valtaosa statisteista oli myöhässä, mikä kostautui kiireenä kun jatkoimme kesken jäänyttä lavastustyötä. Anni juoksi ympäriinsä lähestulkoon paniikissa ja minä join litratolkulla kahvia. Peli pääsi alkamaan pari tuntia myöhässä. Loppuilta meni sitten kantaessa astioita, tiskatessa, valvoessa kynttilöitä ja yrittäessä eläytyä edes minuutin verran. Myöhään illalla jalat olivat jo niin kipeät että istuin suurimman osan aikaa pöydän ääressä ja juoksutin muutamaa statistia armotta. Vain muutamaa statistia, koska loput olivat nukkumassa. Säännöllisin väliajoin lukittauduin vessaan itkemään.

Kun peli lopulta loppui ja pelaajat kaikkosivat, yritin saada Sampsasta tai Enestä lohtuseuraa. Anni istui hetkisen juomassa ja kaatui sitten sänkyyn. Yritin saada Enen tajuamaan että olen pikkuisen hajalla, ja tarvitsisin apua. Ene paineli Annin viereen. Sampsa oli väsynyt ja kai hajalla itsekin, joten painelin saamaan hysteerisen itkukohtauksen ihan yksinäni.

Aloitin sunnuntaiaamuni hiljaisella parkukohtauksella. Kulutin paljon aikaa siivoamalla keittiötä Daren kanssa. Ene ja Anni olivat (taas) riidelleet ja tuloksena oli kaatunut kerrossänky. Daren lähdettyä taputin Eneä päähän minkä siivoukselta kerkesin ja yritin olla huutamatta.

Lähdin vanhempien kämpälle joskus puoli viiden maissa. Äiti oli kotona ja pelasti päiväni. Sain kahvia, ruokaa ja paljon sympatiaa. Jalkoihin sattui niin paljon, että pystyin hädin tuskin kävelemään. Illalla menin pelaajatapaamiseen kun kuvittelin, että olen ehkä jo toipunut tarpeeksi.


Kun kaikki pelaajat lähtivät, yritin saada Eneä tai Annia havaitsemaan, että olin vieläkin pikkuisen hajalla. Olisin kaivannut Annilta jotain tietoa siitä, että eihän homman ollut tarkoitus mennä niin, että raadan koko pelin kuin eläin. (Ei tietenkään ollut tarkoitus, ja Anni olisi tullut keittiöön jos olisin pyytänyt, mutta enpäs pyytänyt. Ajattelin että sen on tarkoituskin pysyä Varjon seurassa juonittelemassa eikä kantaa tiskejä. Siispä en pyytänyt apua.) Anni yritti saada Enen jäämään kaupunkiin, mutta Eneä kiinnosti vain Anni. Kristiina oli ainoa, jonka kanssa sain puitua asioita edes vähän, koska Anni ja Ene uppoutuivat taas parisuhdekeskusteluun. Lopulta kolmikko kapusi autoonsa ja minä jäin William K:hon parkumaan.

Lähetin Enelle vielä pari tekstiviestiä, toiveikkaasti ajatellen että jos sanon tarpeeksi selkeästi että nyt ihan tosi tarvitsen apua, auto kääntyy takaisin. Kysyin ihan suoraan, että onko tässä porukassa ainoa keino saada apua se, että uhkaa tehdä itselleen jotain. Ene vastasi, että kyllä näin taitaa olla. Sitten ilmoitin, että jos ei nyt jotain ala tapahtua, niin menen kotiin ja otan puukon esiin. Vastaus oli vain, että sitten hän vetää minua huomenna ympäri korvia siitä hyvästä.

Lohduttipa tosi paljon.

Myöhemmin kävi ilmi, että Ene ei sanallakaan maininnut näistä viesteistä lopulle autokunnalle. En tiennyt sitä silloin, joten päättelin että näitä "ystäviäni" ei näköjään tämän enempää kiinnostanut. Kävelin yhä itkien kotiin ja yritin nukahtaa. Heräsin yöllä kolme kertaa itkemään lisää.

Nousin sängystä maanantaina klo 15.30. Arvatkaa mitä tein? Kyllä: taas uusi hysteerinen itkukohtaus. Äidin ja isän palatessa töistä olin rauhoittunut taas jonkin verran ja sain isän suostuteltua viemään minut autolla Lummetielle hakemaan muutamia tavaroita. Koukkasimme apteekin kautta ja ostin koko reseptillisen mielialalääkkeitä. Lummetieltä siirryimme (Ene mukanamme) William K:hon, Elävä Keskiaika r.y:n hallituksen kokoukseen. Heti aluksi nappasin kolminkertaisen annoksen päälääkkeitä. Kokouksen jälkeen olikin sitten vuorossa rattoisa keskustelu Enen kanssa.

Yritin saada miehen tajuamaan, että nyt ei mennyt tämä "auta ystävää hädässä" -homma ihan putkeen. Ene vetosi siihen, että oli itsekin ihan rikki. Sympatiapisteet eivät riittäneet eikä jälkilohduttelu ansainnut lisää. Minä olin hysteeristen parkukohtausten keskellä pysähtynyt lohduttamaan Eneä, joten edellisiltana osoitettu välinpitämättömyys kirpaisi pahasti. En varmasti ainakaan Enen mielestä ollut reilu, mutta elämä nyt vaan on sellaista.

Menin nukkumaan puoliltaöin ja valvoin kahteen. Nukahdin, heräsin neljältä ja nousin lopulta sängystä - vanhempieni ällistykseksi - kuudelta aamulla. Olin suorastaan hyväntuulinen ja epäilyttävän energinen. Marssin junalle, join kauhean määrän kahvia enkä kyennyt keskittymään mihinkää seuraavaan kuuteen tuntiin. Väsymys iski kahden aikaan, mutta onnistuin pysymään pystyssä seitsemään illalla. Päälääkkeet ovat kummaa kamaa.

Nyt on mennyt pari päivää ja kykenen taas lähes rationaaliseen ajatteluun. Suuri osa viikonlopun kauheudesta johtui siitä, ettei ollut lääkkeitä. Kristiina yritti auttaa, Anni ja Sampsa taas olivat itsekin puolikuolleita. Oikeastaan ainoa, jolle katson olleeni/olevani syystä vihainen, on Ene.

En enää ikinä tee peliä. Ainakaan ennen ensi kertaa. Enkä enää koskaan jätä päälääkkeitä syömättä.

Melkein unohtui:

Tiedoksi vaan teille, jotka olette kyselleet menenkö taas vuoden vanhennuttuani jo lopultakin naimisiin: en mene, tai jos menenkin, otan naisen.

Tuesday, January 20

ei mitään vikaa/vikaa/vikaa

Tamburiini. Tällaisista lähtee mahtava kalke.Heräsin, hakkasin kellon hiljaiseksi ja nukahdin. Niin kauan ne hyvät päätökset pitivät.

Heräsin uudestaan puoli kymmeneltä ja päätin lintsata koulusta. Yritin lähettää Reksille tekstiviestiä ja väittää että olen flunssassa, mutta kännykästä oli häipynyt kenttä. Päättelin, että liittymä on suljettu. (Jopa siinä väsymyksen tilassa jaksoin ihmetellä, että miten se voi olla kiinni kun laskut on maksettu ajallaan.) Nousin ylös ja valmistauduin lähtemään - en kehtaa olla pääaineen yksityistunneilta poissa ainakaan ilmoittamatta. Ulkovaatteita pukiessa kenttä palasi. Soitin Reksille ja sanoin että nukuin pommiin, mutta ei kuulemma ollut enää aikaa pitää kanteletuntia.

Join puoli pannua kahvia ja tajusin että olen pureskellut poskeni hajalle. Olin niin sekaisin, että en siinäkään vaiheessa ymmärtänyt. Painelin koululle, sain kuulla että loput lounasta edeltävät tunnit on peruttu kun opettaja on kipeänä, söin, menin bänditunnille ja sain kolmeminuuttisen poissaolokohtauksen. Erityisen hermostuttavaa koska yleensä ne kestävät vain kymmenisen sekuntia.

Sekavuus, jatkuva väsymys, asioiden unohtelu, pureskeltu kieli ja posket.. niinpä tietysti. Nyt kun olen viettänyt aikaa yksin mökissä, olen voinut saada vaikka kuinka monta tajuttomuus-kouristuskohtausta. Sen siitä saa kun unohtaa syödä lääkkeet. Nyt on tosi fiksu olo.

Pitäisi saada tehtyä tunnin esitelmä jonkun kansan perinteisestä musiikista torstaiksi, kirjoittaa statistit, kahvivärjätä iso nippu paperia ja pakata kamat torstain lähtöä varten - mutta ei, nyt ryhdyn saamaan sähköhäiriöitä ja vietän hauskoja hetkiä tuijottaessa seinään kuola suupielestä valuen. Tämä olisi vähemmän häiritsevää, jos kohtauksen jälkeen voisi heti jatkaa normaalia toimintaa, mutta olen ihan sekaisin seuraavan tunnin tai pari. Ei sitten yhtään parempaan aikaan voinut tämäkään riesa sattua. Perkele.

Levyttäjä lopettaa. Sen opintotuki kuulemma pieneni niin paljon, etteivät rahat riitä. Vanhempien tulot olivat kasvaneet jonkun maagisen rajan yli. Se tietysti taas aiheuttaa bändeissä muutoksia - mutta valitettavasti Reksi ei anna minun muuttaa siihen toiseen porukkaan. Saatte siis yhä lukea Neiti T-draamaa, koska joudun yhä istumaan sen kanssa samassa yhtyeessä.

Oli tässä päivässä silti jotain hyvääkin: vanhan warhammer -kampanjan gm soitti ja sanoi, että nyt voitaisiin pitkästä aikaa jatkaa. Ingridin pelaaminen on aivan älyttömän viihdyttävää aggressionpurkua.

Monday, January 19


En mennyt kouluun. Nukutti liikaa, kun eilen jatkoin Keskuksella kolmeen asti. Heräsin lopulta lähempänä neljää ja yritin kirjoittaa statisteja. Ei tullut lasta eikä paskaa, kun hädin tuskin pysyin tajuissani.

Tajusin etten ole syönyt lääkkeitä ainakaan neljään päivään. Oho.

Ja olen elänyt kaksi päivää pelkillä hapankorpuilla. Pitäisi varmaan tehdä ruokaa tai jopa käydä kaupassa (!). Yksineläminen ei selkeästi sovi minulle: lipsahdan välittömästi.

Nyt kun mietin, niin en ole ihan varma kuinka paljon päälääkkeitä on jäljellä. Ei kovinkaan paljon. Resepti on loppu, pitäisi käydä uusimassa. Paha vaan kun latvakakkospoli menee kiinni jo kolmelta, enkä pääse koulusta ennen puoli viittä paitsi jos jätän tunteja väliin. Perjantain ja tämän päivän tunneilta olin jo poissa, en haluaisi menettää enempää. Tästä pitää kuitenkin maksaa se 100 euroa viikossa.

Näin helposti sitä vajoaa taas lähemmäs apatiaa. Unirytmi sekosi hahmoja kirjoittaessa, lääkkeet unohtuivat kun rytmi sekosi, ja nyt normaaliin elämään palaaminen vaatii taas tietoista ponnistelua. Tätä on vaikea selittää, mutta yritänpä silti:

Riipun kiinni rutiineissa kuin hukkuva pelastusrenkaassa. Otteen irtoaminen hetkeksikään johtaa välittömästi ongelmiin. Mitä enemmän ote irtoaa, sitä vaikeampi on saada uudestaan kiinni. Viikonloput ovat välillä todellisia sudenkuoppia - unirytmi kääntyy turhan helposti ympäri, maanantaina ei jaksakaan nousta ja äkkiä on puoli viikkoa mennyt syljeskellessä kattoon.

Koulu on erinomainen rutiini: se on miellyttävää, on pakko nousta aamulla jotta ehtii tunnille, sieltä saa säännöllisesti ruokaa ja maksullisuus tekee sen, että menettää paljon rahaa jos ei ilmaannu paikalle.

Nyt tipahdin taas vähäksi aikaa, ja pitää saada uudestaan kiinni. Mitä pidempään makaa apaattisena sängyssä, sitä vaikeampi on päästä takaisin liikkeelle. Valitettavasti homma ei toimi toisinpäin: vaikka olisi kuinka monta viikkoa tai kuukautta pysynyt mukana säännöllisessä ja normaalissa elämässä, ote lipsahtaa aina yhtä helposti.

Säälisin itseäni, mutta siitä ei kyllä ole mitään apua. Sen sijaan voisin yrittää kasata hiukan itsekuria, käydä lounastauolla päälääkärillä ja hommata lisää kivoja valkoisia pillereitä.

Sunday, January 18

mikä unirytmi?

Tuuba. Sitä itseään.En mennyt perjantaina kouluun. Univelat iskivät kunnolla enkä päässyt ylös sängystä ennen kuin Laura soitti kyselläkseen apua Pelargirin Ympyrän pukunsa suhteen. Loppupäivän olisin muuten kirjoittanut, mutta piti siivota kämppä ja sen jälkeen viihdyttää Annin kylään tulleita vanhempia. Se siitä työnteosta sitten.

Myöhään illalla pääsin lopulta koneen ääreen ja jatkoin sitten yhtä soittoa aamukahdeksaan. En minä mitään unta tarvitse. Aamupäivällä nukkumisesta ei tullut lasta eikä paskaa kun puhelin soi tunnin välein. Mikä sihteeri minä olen kun koko ajan kysellään mitä kautta tavoittaa ihmisiä joista asun yli neljänsadan kilometrin päässä? Hämmentää... ja lauantaina ärsytti.

Nyt on viimeinenkin hahmo valmis - ja jo oli aikakin. Olen selkeästi päässyt pahasti ruosteeseen, niin kauan tämä homma kesti. Arvioin tarvittavan aikamäärän rajusti pieleen kun en älynnyt ottaa huomioon sitä, etten ole kirjoittanut yhtään hahmoa pitkään aikaan. Nyt pitää enää hoitaa statistit niin voin tas nukkua yöt kuten normaalitkin ihmiset.

Ja koska en opi ikinä, eikä vatsahaavaakaan ole kehittynyt, päätin järjestää taas yhdet keksiaikailu- eli keskiviikkobileet. Persnettoa en tahdo, joten pidän nyyttärit. Sopii tulla käymään.

Kello on puoli kolme yöllä. Ehkä pitäisi mennä nukkumaan.

Thursday, January 15


Porilainen sotilasrumpu 1800 -luvulta. Hassun näkönen, sano.Eilen meni myöhään. Lopetimme hahmonkirjoituksen Keskuksella puoli kolmelta ja laskimme, että jäämällä salin takahuoneeseen yöksi säästämme tunnin arvokasta nukkuma-aikaa. Oli talkkarilla aamulla ihmettelemistä kun vedimme sikeitä typerän revyyn lavasteissa - vanhoissa sairaalasängyissä.

Räävin itseni ajoissa ylös. Suomalaisen pop-musiikin historian tunnilla katsottiin nauhoituksia ensimmäisistä Kaustisten kansanmusiikkijuhlista. Teki mieli palata takaisin sairaalasänkyyn.

Koulu loppui jo tuntikausia sitten mutta täällä sitä vaan yhä istutaan. Yritin vääntää eilistä hahmoa kasaan, mutta se perkele ei suostunut. Lopulta teime Annin kanssa vaihtarit. Jos minä en saa siitä hahmosta irti muuta kuin paskaa niin on parempi että Anni kirjoittaa sen.

Parempi mennä vain nukkumaan. Ehkä huomenna sujuu paremmin.

(Ai niin, älkää tunteko turhaa voitonriemua levytietojen yhdys sana virheestä; levyn nimi on ihan oikeasti Kansan musiikkia, kirjoitettuna erikseen.)

Wednesday, January 14


Ameriikassa soittavat kuulemma usein banjoa. Sitäkö se Jennifer nyt siellä kuppaa, rämisyttelee vain banjoa kun meidän tiskivuori kasvaa Jennietä odottaessa?Heräsin ja tajusin etten saanut silmiä auki. Alkava silmätulehdus oli päättänyt kasvaa isoksi. Nousin istumaan, löin pääni matalaan kattoon, palasin makuuasentoon ja päätin jatkaa nukkumista. Anni soitti puoli tuntia myöhemmin ja käski raahata itseni ylös sängystä. Tällä kertaa pääsin jo istualleni kun tajusin etä pyörryttää kumman paljon. Taisi olla kuumetta. Lähetin viestin että jään sängynpohjalle sairastamaan, mutta Anni soitti heti uudestaan ja sanoi että meille tuli yllätyskeikka. Aikaa kaksi tuntia.

Pakko oli nousta sängystä ja horjua Keskukselle. Bussilastillinen vanhuksia sai kuulla laatumusiikkia: biisit menivät paremmin kuin koskaan. Folklandian katastrofin jälkeen oli hyvä onnistua vaikka yleisö olikin pieni.

Keikan jälkeen palasimme luokkan suorittamaan palautekeskustelua syksystä. Kuten arvata saattaa, kukaan ei uskaltanut sanoa mitä todella ajatteli. Mitäänsanomaton tunti, kaiken kaikkiaan.

Nyt on mennyt tuntikausia yhden hahmon kirjoittamiseen. Pakko on paras muusa, mutta ei se laatua takaa.

Tuesday, January 13

pitkä loma

Tämän vehkeen voisi tunkea juuri sinne.Olen laiminlyönyt tätä päiväkirjaa kohta kuukauden ja sain siitä hyvästä kunnon läksytyksen useammalta ihmiseltä. Ei kai elämä Kylällä ihan näin kiinnostavaa ole?

Joululoma oli ihana rentoutus. Vietin aikaa vanhempien kämpällä ja söin itseni palloksi. Välipäivinä majoituin Sopulilaakson olohuoneeseen ja tuijotin yhtä mittaa läpi koko Firefly -sarjan ja Buffyn seiskakauden. Olisi pitänyt kirjoittaa hahmoja, mutta enpäs kirjoittanutkaan. Pakko on paras muusa - nyt niitä hahmoja on tehtävä yötä päivää kun lomalla laiskotteli. Oma syy.

Lomailu loppui kuudes päivä kun piti suunnata takaisin pohjoiseen. Ylipitkä ajomatka ei varsinaisesti piristänyt. Seuraavana aamuna koulussa Reksi kertoi että kurssilta lähtee kaksi oppilasta: sekä Kuopus että Viulisti lopettavat. Kuopuksella on ollut ongelmia koko syksyn eikä hänen lähtönsä ole mikään yllätys, mutta Viulistin päätös hämmensi. Viulisti kertoi, että perheeltä loppuivat rahat kesken. Molemmat olivat silti lähdössä Folklandialle.

Folklandia on vuodesta 1996 järjestetty risteily jolle kerääntyy muutama tuhat kansanmuusikkoa. Tapahtumaa järjestävät yhdistykset vuokraavat koko laivan ja myyvät lippuja eteenpäin jäsenilleen. Folklandia on joka vuosi loppuunmyyty vaikka liput maksavatkin törkyisen paljon.

Meillä oli laivalla kolme esiintymistä, mutta suunnitelmia oli pakko muuttaa aivan viime hetkessä. Anni sai juuri ennen risteilyä kauhean kurkkuruton joka teki laulamisesta koko lailla hankalaa. Rankka lääkitseminenkään ei pelastanut tilannetta. Olin koko perjantain aivan järkyttävän pahalla tuulella - unen puute, pms, närvä tai kaikki yhdessä - enkä suhtautunut äkillisiin ohjelmanmuutoksiin parhaalla mahdollisella tavalla. Suurimman osan iltaa istuin vittuuntuneena, selvinpäin ja yksin lukemassa kirjaa ikkunan vieressä kun kaikkialla ympärillä oli humalaisia, iloisia ja äänekkäitä kansanmuusikoita soittamassa pelimannimusiikkia.

Ihme etten käynyt kenenkään kimppuun.

Ensimmäinen esiintyminen oli pienimuotoisessa lehdistötilaisuudessa. Se meni muuten kelvollisesti, mutta Annilta sortui ääni aivan Pyhän Yrjänän balladin alkupäässä. Sen takia kyseinen biisi oli sitten jätettävä pois seuraavan keikan ohjelmasta. Illan toinen esiintyminen oli laivan täpötäydessä yökerhossa. Äänentoisto oli surkea, mutta yleisö ei tuntunut sellaisesta pikkuseikasta välittävän.

Puolenyön jälkeen olin kumonnut muutaman portterin ja etsiydyin Sivarin & Antin seuraan laulamaan irkkubiisejä kaljapalkalla. Humalatilan kohotessa mielialakin parani, mutta päädyin silti sängynpohjalle jo puoli kolmelta kun muut jäivät jatkamaan juhlimista. Yöllä kulutin aikaa rattoisasti pää peiton alla toivoen, että olisi korvatulpat. Paperiseinäinen porauslautta oli nimensä veroinen.

Lauantain ravintolakeikkaa voisi kuvailla vaikkapa katastrofiksi. Annin ääni ei ollut parantunut tupakansavuisella laivalla joten sain kaksi uutta stemmaa lauletavaksi tuntia ennen keikkaa. Sain kauhean hermostumiskohtauksen ja kämmin jopa sen Kaksi Korppia -balladin jonka osaan sentään ulkoa unissanikin. Insinööri jäi juttelemaan lehdistölle ja myöhästyi yhdestä biisistä. Kuopus alkoi soittaa syntetisaattorilla vääriä sointuja kesken kappaleen.

Reksi kyllä väittää, että lopputulos kuulosti ihan hyvältä, mutta taitaa vaan yrittää lohduttaa.

Raahauduin masentuneena ylimmälle kannelle odottamaan (syystä) hylättyjen soitinten konserttia. Törmäsin Paulaan joka oli Hyperborean kanssa odottelemassa soundcheckvuoroaan. Kulutin mukavasti aikaa tilittäen epäonnistumista ja odotellen keikkaa.

Jos Folklandia oli muuten pettymys, niin pelkästään tämän yhden konsertin takia kannatti raahautua laivalle. Jouhikko-orkesteri tuotti huumoria kun yhdestä jouhikosta lennähti talla kolme kertaa saman kappaleen aikana. Venäläinen muusikko teki shamanistista kamaa kurkkulaulajaporukan kanssa. Kaiki esiintyjät eivät tietenkään jääneet yhtä hyvin mieleen - kanteleenplimputtaja oli aika pitkäpiimäinen enkä jaksanut keskittyä munniharppu-jouhikkoyhdistelmäänkään kauhean hyvin. Keikka oli kuitenkin senverran pitkä, että oli pakko lähteä kesken pois jotta ehtisin saunaan.

Oma pukuhuone, oma suihku ja löylyhuone, oma poreallas. Laivallakin voi olla mukavia hetkiä - erityisesti silloin kun kaikki muut matkustajat ovat ostamassa viimehetken viinoja taxfreekaupasta.

Bussimatka takaisin Kylälle sujui jo paljon paremmin. Useampi oppilas oli jäänyt Turkuun joten penkeillä oli tilaa leveillä. Valtaosa Keskuksen porukasta oli vielä kunnon tuiskeessa ja meille syntyi kunnon takapenkkijamit. Itseasiassa se bussimatka taisi olla miellyttävämpi kuin risteily.

Neiti T. -extra

(yleisön pyynnöstä)

Neiti T. onnistui pahentamaan perjantaista närvääni ärsyttävällä temppuilullaan kun bussia pakattiin lähtövalmiiksi. Kaikki muut pistivät kallisarvoiset soittimensa kuuliaisesti tilausbussin tavaratilaan, mutta Neiti T. otti Keskuksen djemben viereensä penkille, koska se saattaa vaikka mennä halki siellä muiden soitinten joukossa. Musiikkilukiolaisten viulutkin vietiin tilanpuutteen vuoksi tavaratilaan, mutta djembe piti pitää ylhäällä viemässä yksi istumapaikka.

Sain kauhean ärsytyskohtauksen henkeen "jos minä en saa pitää selloa turvassa penkillä niin ei kyllä tuokaan saa pitää djembeä" ja aloin - hitusen lapsellisesti - vaatia rummun siirtämistä muiden soitinten joukkoon. Neiti T. tietysti kieltäytyi. En jaksanut inttää vaikka Neidin teeskennelty huoli paksurunkoisen rummun särkymisestä tuntuikin naurettavalta (nimenomaan teeskentelyä: kuulin Neiti T:n aiemmin riemuitsevan Laulajalle, että djemben avulla hän saa itselleen kaksi paikkaa bussista). Tungin vain korvatulpat paikoilleen ja yritin unohtaa, että maailma on olemassa.

Anni ei luovuttanut yhtä helposti. Hän jatkoi niin kauan, että Neiti T. lopulta alistui ja ilmoitti että joku muu voi sitten kuskata sen rummun alas. Kukaan ei liikkunut. Entistä ärsyyntyneempänä nappasin sen typerän nahkapäällysteisen puupalikan mukaani ja ronttasin sen tavaratilaan Diivan huutaessa perrään, että minä olen nyt sitten vastuussa siitä ettei rumpu ota ja halkea.

Lauantain ilo oli kuulla Laulajalta että herkkä sopraanomme oli loukkaantunut verisesti kun häntä ei oltu pyydetty laulamaan Annin stemmoja. On se kuulemma niin väärin kun Lin aina saa kaikki tälläiset jutut eikä Neiti T:tä koskaan oteta mukaan. Melkein jo tirahtaa säälinkyynel.