sotatila

Neiti T. palasi pahempana kuin koskaan. Sota on julistettu.

Taistelu alkoi - kuten arvata saattaa - yhtyetunnilla. Neiti T. ylitti raivokynnykseni ennätyksellisen nopeasti, mutta vastoin kaikkea todennäköisyyttä pysyin rauhallisena, asiallisena ja kohteliaana. Hillitsin itseni siihen asti, että muu yhtye alkoi harjoitella erästä romanialaista kappaleta jossa en itse soita mitään. Opettaja sanoi, että voin lähteä vaikka kahville ja minähän menin. Hain kupillisen ja painelin studiolle raivoamaan. Sivarimme oli oiva kuuntelija ja kunhan vähän rauhoituin, hän esitteli eri musiikkiprojektejaan ja niiden tuotoksia. Kuulostivat hyvältä. Kuuntelin eilisen Weaverin joka kieltämättä oli melkein niin hyvä kuin Anni väitti. Ihan kohtuullinen, ottaen huomioon että sitä ei harjoiteltu ja minä ja Laulaja kämmimme melkein jokaisen lähdön.

Reksikin on nyt näemmä menettänyt toivonsa Neiti T:n suhteen - lounaskeskustelusta jäi sellainen mielikuva, että Neidin lähtöä ei jäisi suremaan kukaan. Päätin jo heti yhtyetunnin jälkeen, että niin metsä vastaa kuin sinne huutaa. Pidän sanamuodot kohteliaina ja äänenpainot rauhallisina mutta tästä lähin T. saa kuulla paljon ikäviä asioita. Saa nähdä kauanko kestää ennen kuin hän lähtee maitojunalla kotikaupunkiinsa.

Äh. Ajattelin, että tällä kertaa en viitsi raivota Neiti T:stä ihan liian pitkällisesti, mutta olen niin vihainen että on pakko purkaa.

Ihan ystävällisesti sanoin, että hän tekee jatkuvasti saman virheen stemmassaan (taisin muotoilla sen tyyliin että hei, oletko huomannut että tämä viimeinen nuotti...) - ja pidemmälle en sitten päässytkään. Neiti T. korotti äänensä ja ilmoitti että hän ei kaipaa minun neuvojani, minun on parasta tukkia suuni ja että hän ei halua puhua minulle enää koskaan. Tästä lannistumatta yritin muutamaa minuuttia myöhemmin pyytää, että hän laulaisi stemmansa oktaavia alempaa tässä harjoitusvaiheessa. Neiti T. (5v) näytti minulle keskisormea naama irvellään ja ilmoitti että hän kyllä osaa stemmansa. Saattaa osata, mutta ei valitettavasti kykene laulamaan sitä kahta oktaavia korkeammalta kuin minä.

Jostain syystä tuo lapsellinen temppuilu käynnistää minulla suorastaan primitiivisen väkivaltaisia reaktioita. Niiden hillitsemiseen menee huomattavan paljon energiaa sillä olemme päättäneet pysyä kohteliaina ja asiallisina. Ei ole helppoa, kun mielen pohjalla on koko ajan kasvava himo hivauttaa tytöltä nenä takaraivon puolelle. Hillitessä reaktioita raivo kasvaa entisestään.

No, joka tapauksessa Neiti T. on menettänyt kaikki mahdollisuutensa. Vielä viime viikolla hän onnistui keplottelemaan itselleen Reksin sympatiat, mutta tämänpäiväinen muutti senkin. Nyt on vain ajan kysymys koska Neiti palaa kotiinsa pysyvästi. Kukaan ei enää edes teeskentele että hän on täällä millään tavalla toivottu.