Friday, November 25

poiminta

Eilen päästin suustani Valmiin Mielipiteen™.

Uutisissa kerrottiin EU:n maatalouspolitiikasta, joka on johtamassa siihen että Suomessa sokerijuurikkaan viljely vähenee noin puoleen. Vaistomainen reaktioni asiaan oli todeta, että viljelisivät sitten, maatalousihmiset, jotain muuta. Ylituotannon ja jättimäisten tukien on jo aikakin loppua.

Vaan kun Anni ryhtyi kovistelemaan perusteita, niitä ei ollutkaan. Helposti vastustan työpaikkojen siirtämistä Kiinaan, mutta maanviljelijöille ei sympatiaa liikene. Tulonsiirtojakin puollan, ja sitä että ihminen saa työstään kunnon palkan, mutta maanviljelyä solidaarisuus ei koskekaan.

Kotona on joskus puhuttu maataloustuista. Ei mitenkään hyvään sävyyn. Ehkä se on jotenkin kaupunkilaisasenne, joka iskostui selkärankaan jo lapsena. Ei sitä tullut edes mietittyä aiemmin, kun ei koskaan tullut aihe vastaan. Nyt vasta, uutisen äärellä, lipsahti suusta ilman että hetkeäkään mietin mitä olen sanomassa.

Nyt yritän miettiä:

Jos sihteerikkö jää työttömäksi tietokoneiden takia ja joutuu viisikymppisenä kouluttautumaan uuteen ammattiin, niin ei kukaan vaadi että yrityksille pitää antaa tukirahaa jotta ne voivat pitää töissä vanhentunutta sihteerikköväkeä uuden, tehokkaan tietokoneen sijasta. Vaan kun sokerintuotantoa pitää vähentää (koko Euroopan alueella tapahtuneen) mielettömän, vuosia jatkuneen ylituotannon vuoksi, niin viljelijöille korvataan tulonmenetyksiä. Eivät siis tipu äkkiarvaamatta toimeentulotuelle, kuten saattaa jollekulle Elisan irtisanotulle työntekijälle käydä.

No, jos ruokaa tuotettaisiin vain niillä alueilla joissa se taloudellisesti kannattaa, niin kaikki suomalaiset ruoantuottajat voisivat lyödä pillit pussiin samantien. Ei, sitäkään en kannata. Onhan se todettu kai tutkimuksissakin että lähellä tuotettu ruoka on parempaa, luomumpaa ja arvostetumpaa.

En osaa päästä lopputulokseen. En saa itseäni kannattamaan ylituotantoa. En kannata sitäkään, että viljelijöiden työpaikat siirretään Etelä-Amerikkaan.

Eivätkö ne ihan tosi voi ryhtyä viljelemään vaikka rypsiöljyä tai jotain? Voiko se olla niin mahdotonta että jäävät ennemmin työttömiksi? Miksi viisikymppinen sihteerikkö vaihtaa ammattia, mutta viljelijä ei vaihda sokerijuurikasta vehnään?

Thursday, November 24

eläimellistä

Kiira kusi pyykkikoppaan. Kiira kusi sohvaan. Kiira karjuu seitsemättä päivää putkeen. Ja kunhan kiima loppuu, niin Kiira pääsee tapaamaan eläinlääkäriä.

*Nips!*

Thursday, November 17

Levarin ylistys

Valaistuin. Ostin kaapelia ja stereoadapterin. Kytkin isovanhempieni vanhan levarin kiinni muuhun stereosysteemiini ja vannoin etten osta yhtä ainokaista cd-levyä ainakaan vuoteen.

Kun Merten julisti viallinen tuote -kampanjansa, en viitsinyt lähteä huutelemaan mukana. Olisi tuntunut aika tekopyhältä julistaa boikotoivansa tavaraa johon ei kumminkaan olisi ollut varaa. Happamia, sanoi kettu pihlajanmarjoista. Nyt on tilanne toinen: poppia, kansanmusiikkia, jazzia, klassista ja paljon muutakin löytää vinyyleillä kun jaksaa vähän etsiä.

Ostin kahden päivän aikana kuusi levyä, kaikki hyväkuntoisia vaikkakin käytettyjä. Yhteishinta oli 6€. Eivätkä levy-yhtiöt saa kuluttamistani vähistä rahoista penniäkään - edes Gramexin ahnas koura ei yllä rahastamaan kirppareiden hyllyissä odottavien älppärien ostajaa.

Lähtekää elektroniikkaliikkeisiin, Digeliukseen ja kirppareille! Ostakaa vinyylisoittimet ja levyt turvaan ennen kuin ne heitetään roskikseen! Ei kopiosuojaa, ei piilotettuja haittaohjelmia, ei käyttörajoituksia. Tunnelmallinen rahina ja pahviset kannet jotka eivät hajoa heti kun tippuvat lattialle.

Nyt kun vielä rakennan yhteyden levarista tietokoneeseen niin saan mp3-soittimeeni vanhan Delta Rhythm Boysin levyn niitä hetkiä varten jolloin kannettava tarkoittaa soitinta jonka voi nostaa pelkäämättä että venäyttää selkänsä.

Monday, November 14

ei mitään tärkeää

Löysin huoneestani lattian. Enää loput kirjat hyllyihin ja soittimet seinille niin alan olla valmis siirtymään muiden huoneiden kimppuun. Kaikki ylijäämätavara pitäisi kantaa vinttiin, mutta sitä en tee ennen kuin saan apua. Kyllä ne niin paljon painavat, ne roinat.

Kiroilin koko viikon jatkuneita unihäiriöitä. Kristiina suositteli Imovanea, mutta päädyin aluksi kokeilemaan valeriaanaa. Jälkimmäinen kun on luonnontuote, ja tuntuu siltä etten viitsi ammuskella reseptilääketykillä ennen kuin olen testannut lievempiä menetelmiä.

Vierastan unilääkkeitä aika pahasti. Deprakine on kolmiokamaa, ja silloin kun syön lääkkeeni uskollisesti, yöunet venähtävät helposti kahteentoista tuntiin. (Paitsi silloin kun en pysty nukahtamaan. Tai silloin kun herään viideltä aamuyöstä enkä saa enää unta.) Siihen vielä uni- tai nukahtamislääkkeet päälle niin olisin täysin tokkurassa nekin muutamat tunnit kun olen teknisesti ottaen hereillä.

Vaan jotain on keksittävä, kun joskus nukun puoli vuorokautta ja toisinaan neljässä päivässä yhteensä saman verran.

Hävytöntä tuhlausta suoritin, kun lähdin Halpa-Halliin hakemaan paria lamppua. Yli kolmekymmentä eroa meni jotta hujahti. Minua ei pitäisi päästää kodintarvikeosastolle ilman valvojaa!

Ei niin, että olisin ostanut mitään tarpeetonta. Paitsi ehkä ne muutaman euron pullojukat. Osastoa kierrellessään äkkiä vaan tajuaa, että tuokin kämpästä puuttuu, ja jos sitä ei osta nyt niin ei ikinä muista. Nyt on ikkunateippiä, johdonkiinnittimiä, huopatassuja, jännitemittari, kasvilamppu, nippusiteitä (tietokoneen lukuisten johtojen kurissapitoon) ja paljon muuta kivaa. Vielä pitää ostaa nauloja, koukkuja ja toinenkin kasvilamppu.

Antaisikohan isi joululahjaksi iskuporakoneen?

Tuesday, November 8

näköaisti

Sain uudet lasit. On outoa, kuin olisi humalassa. Kaikki näkyy ihan eri tavalla, perspektiivi on vääristynyt ja kummallinen. Pari päivää varmaan menee ennen kuin silmät sopeutuvat: sitä ennen kuljen portaissa varovasti kun en osaa arvioida matkaa kunnolla.

Ei se likinäköisyys, vaan hajataitto (vasemmassa 2.0 - oikeassa 2.75). Ei ole helppoa kun varastovahvuudetkaan eivät enää laseihin riitä.

Vaan voi hemmetti, kun olen tyytyväinen kehyksiin. Silmälasiliikkeen myyjä ne valitsi, kun en itse näe peiliin asti kunnolla ilman omia lasejani. Taitavat olla vieläpä vahingossa muodikkaat. Aika hyvin, sossun maksamiksi.

Wednesday, November 2

jatko-osa

On se sitten vaan nautinnollista saada käsiinsä kirjasarjan uusin osa - tuhatsivuinen järkäle jota on jo odotellut. Silmät ristissä sitä sitten lukee, juo kahvia sängyssä ja lopulta nukahtaa eepos tyynyn alla.

Lapsena otin taskulampun peiton alle ja luin salaa, kun nukkumaanmenoaika oli ohitettu ja äiti uhkasi ottaa keskeneräisen kirjan pois. Pikkusisko saattoi kannella jos kuuli sivujen kääntämisen äänen, joten lukeminen oli pirullisen vaikeaa. Koulussa yritin joskus lukea pulpetin alla, ja muistan jääneeni kiinni useammankin kerran. Ala-asteella opettaja tapasi ottaa kirjan pois, yläasteella ne vain yleensä katsoivat pahasti. Lukiossa kukaan ei enää välittänyt.

Onneksi ei enää tarvitse lukea salaa. Tuen silmät tulitikuilla auki ja juon litran kahvia jos huvittaa, eikä tule äitiä tai opettajaa viemään kirjaa pois. Ei kukaan kantele että taas se on kirjan kimpussa, vaikka juuri kiellettiin.

Hah!

(edit: poistin pari toistoa. On se kumma kun ihastuu johonkin sanaan, käyttää sitä helposti kolmessa lauseessa peräkkäin.)

Tuesday, November 1

avain!

Perjantai 28.10. klo 18.00: saan viimeisen muuttokuorman ulos siivotusta kämpästä. Yritän toimittaa avaimen, mutta se ei onnistu - vuokravälitysfirma on jo kiinni eikä toimistolla ole postiluukkua.

Lauantai 29.10. klo 9.17: siirryn Helsinkiin junalla, tajuamatta väsyneessä tilassani että vanhan kämpän avaimet ovat yhä kiinni avainnipussa.

Maanantai 31.10. yritän toimittaa avaimet vuokravälitysfirman Helsingin konttoriin, mutta saan kuulla että on parempi lähettää ne postissa jollekulle kokkolalaiselle, joka voi viedä ne paikalliseen toimistoon. Pistän avaimet pikakirjeenä menemään.

Tiistai 1.11. klo 8.35: kesken painajaisen minulle soitetaan ja kerrotaan tyystin yhdentekeviä ja epäkiinnostavia asioita. Hermostun.

klo 11.05: vuokravälitysfirman edustaja soittaa ja kertoo, että sopimuksen liitteessä on pienellä präntillä määritetty avainten palautuksen määräajaksi klo 12.00. Alan panikoida.

klo 11.45: alan soitella ympäri Postin organisaatiota saadakseni selville missä hemmetissä jakaja kuppaa, ja miksi pikakirjeen toimitus kestää niin perhanan kauan. Jäystän rystysiäni ja yritän olla soittamatta Annille joka viides minuutti saadakseni tietää kävikö jakaja jo.

klo 12.10: alan epäillä että paniikki ja adrenaliininsekainen rystystenjäystäminen on hiukkasen ylimitoitettua. Syön lääkkeet.

klo 12.32: luovutan, soitan Annille. Jakelu on ollut myöhässä, mutta avaimet on toimitettu. Jatkan rystysien jäystämistä, kun en osaa lopettaa.

On tämä välillä niin vaikeaa, on.