Ei taas bänditreenejä!

Eilinen yhtyetunti oli helvetillinen. Arvatkaa, mistä ongelmat johtuivat? Neiti T:stä? Ei suinkaan, eihän meidän värinymmärretty taiteilijasieluinen sopraa... eikun siis coloratuurisopraanomme voi tehdä mitään väärää. Pois se hänestä. Valheellista panettelua.

En ikinä uskonut, että niinkin yksinkertainen ele kuin silmien muljautus ja kuuluva tuhahdus voi saada minut niin raivoihini. Neiti T. onnistui täysin vailla sanoja ilmaisemaan että minun ääneni on suorastaan surkea, olen epäreilusti anastanut hänelle kuuluvan solistin paikan ja että koko kurssista hän on ainoa joka kykenisi laulamaan tämän kappaleen niin kuin se kuuluu tehdä.

Minkä tahansa muun kappaleen kohdalla olisin todennäköisesti vain antanut asian olla, mutta tämä kehtolaulu on vähän eri asia. Sen väliosa on minulle huomattavan vaikea, koska se menee niin korkealle että puolet ajasta lauluni kuulostaa säälittävältä vinkunalta. Laulunopettajamme, Jennifer, Anni ja minulle sivuaine(laulu)tunteja antava pedagogiopiskelija ovat toisaalta sanoneet, että lopputulos kuulostaa erittäin hyvältä. Järkevää olisi tietysti uskoa niitä, jotka asiasta jotain tietävät. Itsekritiikkini on laulamisen suhteen varsin tiukkaa ja Neiti T. haukkuu lauluani aivan yhtä huonoin perustein kuin hän haukkuu muitakin. En kuitenkaan voi olla ajattelematta, että osittain Neiti T. on oikeassa: ne korkeimmat ylä-äänet ovat liian korkeita minun laulettavikseni. Toisaalta - eipä niihin pysty hänkään.

Että voi elämä olla vaikeata.

Oltuaan puolitoista tuntia mahdollisimman hankala, Neiti T. sai Opettajan puhuttua siihen, että alunperin viululle kirjoitettu erittäin korkea ylästemma annettiin Neiti T:lle laulettavaksi. Koska hän ei oppinut laulamaan helppoa ja yksinkertaista stemmaa, hänen piti saada vaikeampi. Neiti T. meni pianon ääreen kiekumaan kun me muut yritimme saada kappaletta toimimaan. Pianonkaan avulla hän ei onnistunut pysymään edes samassa sävellajissa kuin muut. Tämän seurauksena alastemmaa laulavat Kitaristi ja Insinööri menivät pian täysin sekaisin. Minun lauluni ei auttanut heitä pysymään omassa stemmassaan, koska Neiti T. kiljui niin kovaa etten itsekään kuullut ääntäni. Yhtyetuntien jälkeen koko loppu porukka kihisi raivosta kun neiti coloratuurisopraano marssi voitonriemuisena lounaalle.

Onneksi sain purettua suurimman osan murhanhimostani juttelemalla Annin ja Jenniferin kanssa pikkutunneille asti. Tänä aamuna oli nimittäin vuorossa taas kaksi tuntia ryhmätreeniä. Luulin, että kyseessä on kielisoitinryhmän harjoitukset - minä, Jennifer, Laulaja ja Neiti T. soittaisimme kanteleita ja Levyttäjä sekä Sampo kitaroita. Luojan kiitos Reksi oli päättänyt vaihtaa ryhmien kokoonpanoa (hän tekee niin aina aika ajoin) ja päädyin eri ryhmään kuin Neiti T. En olisi kestänyt niitä kahta tuntia.

Kunhan Anni ja Jennifer nyt vaan pääsevät irti omalta bänditunniltaan niin suuntaamme kohti Helsinkiä. Arvioitu saapumisaika on noin 24:00. Sen jälkeen on vielä pakattava, ommeltava, värjättävä villoja ja tehtävä kaikkea muuta mahdollista. Paljoa ei tule ensi yönä nukuttua. Niiden pitojen on parasta onnistua.