ei mene hermot, ei

Päätin tilata Hesarin. Elämä ilman joka-aamuista sanomalehteä alkoi ahdista kun uutisia ei kuule mistään. Jos olisi telkkari, niin vierotusoireet olisivat olleet lievemmät, mutta lähin telkkari on huoltorakennuksessa ja se on aika onneton vehje. Ei siitä näy kuin kolme oikeata kanavaa ja pari ruotsalaista lisäksi. Otin siis selville että Mökkikylässä on kuin onkin postilaatikko ja siihen voivat Hesarini kantaa. Voi siihen lähettää muutakin postia jos haluaa.

Viikinkipidot toimivat, mutta jälkeenpäin on taas keskiviikkolasten listalla ollut täydellisen aivotonta ipitystä musiikista ja ruoasta. Sen kerran kun juhlissa oli ihan oikeasti aikakautista ja hyvin toteutettua musiikkia, niin se ei sitten kelvannut. Turhauttaa, saatana. Ruokapuolella oli sama juttu - ei kuulemma ollut tarpeeksi viikinkimäistä ruokaa. Keittiöporukka oli ihan oikeasti selvittänyt reseptejä ja tunsi asiansa. Ärsyttää, perkele, tuollainen asiantuntematon ja perusteeton valittaminen. Jos ne edes tietäisivät, mistä puhuvat, niin niille olisi helpompi selittää miksi ovat väärässä.

Keskiviikon auvoa lisäsi taas yhtyetreeni. Eilen istuimme kolmen ongelmatapauksen vuoksi koko luokan voimin puhumassa yhtyetoiminnan merkityksestä ja hyvistä tavoista mutta eihän siitä ollut mitään apua. Tänään Pikkuneiti T. esitti ihan pokkana Opettajalle ukaasin, että ei suostu laulamaan laisinkaan jos ei saa Kehtolaulun väliosassa ylä-ääntä joka menee ainakin korkeaan eehen asti. En tiedä minkä oktaavin kohdalle Pikkuneiti haluaa äänensä repiä, mutta houkutti hirveästi huudahta, että tämähän ratkaisi kaiken. Että onpa mukavaa, että Neiti antaa minun laulaa yksin.

Valitettavasti Opettaja myöntyi Neiti T:n uhmaikäiseen pelleilyyn. Lounaan jälkeen onnistuin pyydystämään Opettajan ja ilmoitin että tämä ei nyt enää vetele. Neiti T. on nyt jo hyppinyt muiden nenille aika rajusti ja tämäntyylinen uhkavaatimusten julistaminen menee kertakaikkiaan liian pitkälle. Voisinhan tietenkin vain kohauttaa olkapäitä ja antaa Neiti T:n olla lapsellinen keskenään, mutta ihan niin pitkälle ei minunkaan pinnani enää riitä. Jos opettajat eivät kohta pistä tyttöä kuriin, niin minä yritän (onnistumisesta ei puhuta mitään) enkä usko että se olisi kaunista katsottavaa.

Lisää stressiä tuovat keikat jotka lähestyvät kovaa vauhtia. Jos minun on tarkoitus esiintyä omalla nimelläni, ilman naamiota samassa yhtyeessä kuin Neiti T, niin haluan että kappaleet kuulostavat edes melkein siedettäviltä. Jos ei homma kohta parane niin esiinnyn pussi päässä. Siinä on sitten yleisöllä ihmettelemistä, saatana.

Jenniekin on menettänyt hermonsa täysin ja on nyt muuttamassa toiseen kämppään. Keskustelimme eilisiltana muun muassa siitä, että jos muu ei auta niin Jennie muuttaa minun ja Annin seuraksi seiskamökkiin. Tässä on vain useita ongelmia - muun muassa Jennien kissa-allergia. Ainakin yhtä isoksi ongelmaksi koin sen, että minun pitäisi olla kohtelias sekä ymmärtäväinen ihminen ja luopua huoneestani.

Anni piti tietysti itsestäänselvänä että suostuisin tähän. Homma nyt vaan on se, että en ole kauhean jalomielinen oman reviirini suhteen. Eläminen ahtaalla parvella Annin kanssa ajaisi minut (ja todennäköisesti Anninkin) hulluuden partaalle muutamassa viikossa. Perusongelma on jo siinä, että matala katto (alle kaksi metriä) ahdistaa minua ihan oikeasti paljon. Seuraava käytännön ongelma tulisikin sitten erilaisista siisteystottumuksista. Kummallista kyllä, päälääkitys on nostanut minuun lapsena taotut siisteystottumukset pinnalle. Annin tavarat sijaitsevat yleensä lattialla ja se taas repii minulta hermot vauhdilla. Anni on varmasti nauttinut suunnattomasti kun olen kulkenut ympäri kämppää poimien hänen tavaroitaan ja välillä mulkaissut. Ei erityisen kehittävää toimintaa, mutta joskus sitä vaan rasittaa niin paljon ettei enää kykene toimimaan ihanteellisen aikuisesti.

Sitten on vielä se käytännön ongelma, että säilytystilaa kaikille tavaroille ei vain kertakaikkiaan ole. Mihin minä kaikki roinani laittaisin? Lattialle? Ei. Entä ne portaat sitten - tappotikapuut jotka ovat yleensä täynnä (Annin) tavaroita. Kaikkeen tähän kun vielä lisää sen, että olen aika tarkka omata reviiristäni niin kasassa on aimo soppa.

Tämä saattaa nyt tuntua siltä, että teen kärpäsestä härkästä, mutta tunnen itseni sen verran hyvin, että tiedän mistä kaikesta repisin hermoni ensimmäisen kahden viikon aikana. Hyvähän on vedota siihen, että Jenniferillä ei ole muuta asuntoa Suomessa ja hän tarvitsee oman huoneen jo pelkästään allergian takia. Paha vaan, että minähän tässä leikissä eniten menettäisin - tai siltä se juuri nyt tuntuu.