...

Tiistaina pidimme yhtyeharjoitukset koulun jälkeen. Palatessani Mökkikylään tärisin raivosta ja mietin miksi en taaskaan tehnyt mitään - huutanut, iskenyt nyrkkä pöytään, mitä tahansa. Illan mittainen hajoaminen johti lopulta tuloksiin. Reksille ilmoitettiin että vaihdan yhtyettä alkaen tästä päivästä. Ei tämä vielä kaikkea ratkaise, mutta kaikkein akuuteimmat ongelmat kyllä. Neiti T. ehti jo uutisen kuullessaan todeta, että tämä johtuu minun motivaatio-ongelmistani mutta harmillista kyllä, tyttö ehti livistää ennen kuin sain vedettyä henkeä sitä jumalatonta raivokohtausta varten jota olin valmistellut. Huomenna sitten.

Lopputyökonsertti tuli ja meni. Yleisö oli paikalla alle kymmenen, joista kaksi viran puolesta, mutta kokonaisuus toimi silti. Palaute oli hyvää ja esitysten musiikillinen taso suurinpiirtein sitä mitä halusinkin. Yleisön ehdottomaksi suosikiksi nousi (ei erityisen yllättäen) Corpus Christi Carol jonka saimme kuin saimmekin toimimaan perjantai-iltana. Toisaalta Märt Ratassepp'n Ave Maria oli jätettävä viime hetkellä pois ohjelmasta koska se ei millään soinut. Sääli, mutta kaikkea ei ollut aikaa harjoitella.

Reksin kritiikki kohdistui lähinnä ulkoisiin seikkoihin, joissa tosiaan oli parantamisen varaa. Osittain virheet johtuivat kokemattomuudestani, osittain siitä että viimeiset esiintyjät saapuivat paikalle neljä tuntia myöhemmin kuin olin odottanut. Harjoitusaika meni koko lailla tiukalle. Kaiken kaikkiaan olen tyytyväinen ja vaikuttaa siltä, että muillekin esiintyjille jäi hyvä mieli.


Päivän vähemmän mukaviin uutisiin kuului verstaalla tapahtunut onnettomuus. Kuten Annikin asian ilmaisi; ei mikään hiljennä huoneellista muusikoita samalla tapaa kuin tieto siitä, että kanssamuusikko on juuri vetäissyt sormenpäänsä litteiksi tasohöylällä. Insinööri vietiin lähimmän terveyskeskuksen kautta Kaupunkiin leikattavaksi, mutta ilmeisesti suurempaa vahinkoa ei ole tapahtunut - jänteet ja luut ovat paikoillaan ja ehjät. Jos tilanteen henkinen merkitys ei muuten heti selkiä, miettikää hetki kirurgeja ja sitä kuuluisaa käsienmenetysfobiaa.

Päivän teemana on kontrabasso. Jousisoitinhan sekin on, tuumasimme yhtyetunnilla (uudessa porukassa) ja ryhdyin opettelemaan. Mikäänhän ei estänyt minua soittamasta kontrabassoa jo kuukausia sitten - se ei vain käynyt kenelläkään mielessä. Nyt se tuntui suorastaan luonnolliselta. Perusasioiden omaksumiseen ei pitäisi mennä turhan kauan. Ehkä minusta tuleekin isona jazzbasisti.

jännittää

Päivän soittimena theremin

Rääkyi männikössä yöllä yksinänsä / Screeched in the pines alone at night (Värttinä; Äijö)

Ei yhtään hermostuta. Lauantaina esiinnytään ja yksi kappaleista on vielä niin alkutekijöissään etten tiedä voiko sitä edes esittää. Tietysti juuri se kappale, jonka takia teen projektityöni konsertin muodossa. Jos Corpus Christi Carol pitää jättää pois, minua tule vituttamaan aivan uskomattomasti.

Kiristynyt hermo vaikuttaa opiskelussa aika selkeästi. Juuri nyt en siedä ystävältämme Neiti T:ltä pienintäkään vittuiluun viittaavaakaan käytöstä - olin revetä raivosta kun maanantain studiosessiossa tyttö viittasi lauluuni ulvontana. Iltapäivällä kulutin reilusti aikaa avautumalla Enelle messengerin välityksellä. Ene lähetti palan Jankan blogia: Five things to (not to) do if a child is bullied in school.

Vaikka en kutsuisikaan tämänhetkistä tilannetta koulukiusaamiseksi, muutamat asiat muistuttavat minua ikävällä tavalla peruskoulunaikaisista kokemuksistani. Kukaan ei tunnu mahtavan tälle tilanteelle mitään; ainoa auktoriteetti toteaa ettei voi puuttua asioihin; ainoa saamani neuvo on "jätä ne jutut huomiotta"; jatkuvaa nälvimistä puolustellaan toisen harkitsemattomuudella ja sopeutumisongelmilla. Kuinka paljon minun on siedettävä ongelmanuoren loukkauksia? Onko tosiaan mahdollista, että kansanopistossa ei ole mitään keinoa puuttua tällaiseen tilanteeseen?

Ulkopuoliselle on hankala selittää mikä tekee tästä niin ahdistavaa. Onhan tässä kuitenkin kyse hyvin pienistä asioista: eleistä, äännähdyksistä, ilmeistä, joskus muutamasta lauseesta. Olin jo väittämässä, että ahdistun Neiti T:n käytöksestä normaalia enemmän konserttistressin vuoksi, mutta se ei ole totta. Vaikka kuinka toistaisin itselleni ettei Neiti T:llä ole minkäänlaisia rahkeita arvostella muita, en silti kykene sivuuttamaan laulutaitojeni vähättelyä. Suuri syy tähän on varmasti se, että olen viime vuosina ollut äärettömän epävarma laulamisen suhteen. Jatkuva vähättely - asiantuntemattomaltakin taholta - iskee herkkään paikkaan. Erityisesti nyt, kun olen juuri toteuttamassa toistaiseksi kunnianhimoisinta musiikkiprojektiani.

Vaan mitä tälle voi tehdä? Puhuin Reksin kanssa pitkään siitä turhautumisesta jonka yhtyetoiminta on aiheuttanut ja hän myönsi, että on epäreilua pyytää minua venyttämään pinnaani vielä vähän pidemmälle jotta Neiti T. ei nosta tunneilla kauheaa meteliä. Kansanopiston yhtyeopetuksessa ajatus on jakaa ihmisille tehtäviä joko kykyjensä mukaan tai sitten niin, että jokainen saa vuoronsa. Nyt kumpikaan ei minun kohdallani toteudu - joudun säännönmukaisesti väistymään jotta Neiti T. saa tehdä mitä haluaa, niin paljon kuin haluaa.

Ja mitä jos kieltäytyisin venyttämästä pinnaani, mitä jos vaatisin tasapuolisuutta? Neiti T. ryhtyisi sabotoimaan yhtyetoimintaamme samaan tapaan kuin syksylläkin. Kaikki kärsisivät, kukaan ei oppisi mitään. Onko minun siis venyttävä ikuisesti jotta yhtyetoiminnassa olisi edes vähän järkeä? Eihän se ole reilua, mutta en näe kauheasti vaihtoehtoja.

kipeää

Lopputyön toteutukseen puolitoista viikkoa. Ikinä ei ole hermostuttanut, ei.

Eilinen meni mukavasti voidessa pahoin. Tappovatsatauti esti lähtemästä Keskukselle ja aiheutti nolon tilanteen: olin pyytänyt Annia, Reksiä ja Sivaria katsomaan kirkkoa jossa lopputyöni teen. Kuumehoureissani unohdin koko jutun. Reissusta ei sitten tullut mitään. Yhtä lailla unohdin esitelmän joka piti torstaiksi tehdä. Muistin sen yöllä herättyäni Annin puhelimen ääneen. Painelin Keskuksel1e ennen kahdeksaa aamulla tekemään töitä.

Yhdeksän aikaan selvisi, että olin onnistunut valitsemaan saman aiheen kuin Laulaja. Vaihdoin omaa aihettani lennosta ja kasasin uuden esitelmän tunnissa. Ihme kyllä, onnistuin puhumaa melkein täyttä asiaa koko sen 45 minuuttia jonka tunti kesti.

Turhautuminen yhtyesoittoon johti minut harjoittelemaan ylimääräisiä kappaleita joita voisi esittää. Tiistain kummallisin päähänpisto oli kokeilla tangoa. En ole vielä ihan varma että haluanko ihan tosissani esittää sitä - pystyn kyllä laulamaan sen kohtalaisen hyvin, mutta se kuulostaa turhan paljon tangomarkkinakamalta. Päätöksenteko ei helpotu kun ainoa palaute jota saan on "emmäätiiä" ja "ihan kiva".

päälääkäripäivä

Despite its proven stress-relieving effect, I will not indulge in maniacal laughter. When so occupied, it's too easy to miss unexpected developments that a more attentive individual could adjust to accordingly. - Advice to the Evil Overlord

Tämän päivän ohjelma on koostunut etupäässä nukkumisesta. En saanut itseäni ylös sängystä ennen kuin oli ihan pakko lähteä kohti Kylän psykiatrista poliklinikkaa. Ottaen huomioon että täällä ei haluta hoitaa edes opiskelijoiden flunssia terveyskeskuksessa, on aivan uskomatonta että psykiatrisella polilla on kiinnostusta ja/tai rahaa hoitaa ulkopaikkakuntalaista masennustapausta.

Viime kevään kävin Vantaan puolella psykologilla. Psykologinplanttu oli nuori mies, joka puhui hi-taas-ti ja rau-hal-li-ses-ti hiukan lässyttäen. Oli vaikeaa ottaa vakavasti tätä ammattilaista joka tukeutui psykologian peruskurssin opetuksiin niin vahvasti että teki mieleni välillä kysyä onko sillä kirja piilossa pöydän alle että on helpompaa luntata. Mielenterveystoimiston kesäloman jälkeen en enää käynyt siellä kertaakaan - jätin reseptin postilaatikkoon silloin tällöin mutta en enää altistanut itseäni lässytykselle.

Tämänpäiväinen kokemus oli kuin toisesta maailmasta. Paikallinen psykiatri kertoi, että Vantaan toimisto on päättänyt maksaa minulle kymmenen terapiakäyntiä näin aluksi. Muuten en terapian ajatuksesta kauheasti välitä, mutta jatkuva seuranta parantaa mahdollisuuksiani pysytellä toimintakykyisenä. Jos (kun) masennuskausia tuleekin, ne saadaan hoidettua heti, niin ettei rahatilanne riistäydy käsistä ja lääkkeet jää kokonaan ottamatta. Sitäpaitsi nyt en ainakaan kehtaa jäädä pois terapiasta kun Kylän polilla on nähty niin paljon vaivaa sen järjestämiseksi...

Eilinen turhaannus ei varsinaisesti ole hävinnyt mihinkään mutta on lieventynyt ainakin seuraaviin yhtyetreeneihin asti sellaiselle tasolle ettei jatkuvasti vituta. Ehkä ehdin huomenna puhua Reksin kanssa ja kysyä voisiko ohjelmistovalinnoille ja soitinongelmalleni tehdä jotain. Jos minä en tee mitään ei tee kukaan muukaan ja sitten saan istua loppukevään pyörittämässä peukaloita.

huono päivä

Voi jumalauta että voi ihminen olla pahalla tuulella.

Näen kaksi pääsyytä tähän hillittömään vitutukseen. Ensimmäinen on mielialalääkitys. Olen vaihteeksi muistanut syödä pillereitä, ja ne aiheuttavat aina alkuvaiheessa rajuja mielialanvaihteluita. Toinen, todennäköisemmältä tuntuva on aivan uskomaton turhautuminen yhtyetoimintaan. Tällä kertaa - ihme kyllä - se ei suoranaisesti johdu ystävästämme Neiti T:stä.

Tänään oli neljä tuntia bänditreeniä sävellyksen & sovituksen porukalla. En ollut erityisen rakentavalla tuulella alun alkaenkaan, ja fiilis paheni koko ajan. Ensimmäiset kolme tuntia pyöritin peukaloitani. Selloa en voi soittaa, muut olivat edellisellä bänditunnilla päättäneet jättää harjoittelemastamme kappaleesta laulun pois ja Anni halusi tipauttaa kanteleenkin. No, kanteleen tiputtamisesta olin samaa mieltä - se ei oikeastaan sopinut siihen ollenkaan eikä sitäpaitsi kuulunut edes puolen metrin päähän.

Mitäs sitten? En voi soittaa, en voi laulaa. Olisi vituttanut vähemmän jos sama tilanne ei olisi jo tavallisillakin bänditunneilla. Perusyhtyeen ohjelmistossa on tällä hetkellä tasan kaksi kappaletta joihin osallistun. Molemmissa plimputan kanteletta ja laulan niin kauhian vaikeaa kolmen sävelen stemmaa. Kaikissa muissa kappaleissa istunkin sitten pyörittämässä peukaloita ja kuuntelen lausuntoja siitä kuinka "jos se sun sello vaan olisi ehjä niin..." tai "sitten kun se sun sello korjataan niin...". Lohduttaapa aivan helvetisti.

Olisi kiva saada ihan oikeaa tekemistä, ehkä jopa ihan oikeita haasteita. Olisi kiva tehdä juttuja erityisesti laulaen, koska sitä pidän tällä hetkellä käytännössä pääaineenani. Kanteleessa olen niin alkeissa, että sillä on hankala tehdä mitään järkevää - puhumattakaan siitä että yhtyeiden ohjelmistoihin tai yhtyesoittoon täällä käytössä olevien soittimien kanssa se sopii kovin harvoin.

Mikä siis on tämä sellopakkomielle? Se soitin on rikki. Se pysyy rikki hamaan tulevaisuuteen. En pysty soittamaan sitä. On siis aivan helvetin turhauttavaa, kun yhtyetunneille tuodaan kappale toisensa jälkeen materiaalia jossa en voi tehdä muuta kuin soittaa selloa - tällä hetkellä siis pyörittää peukaloita. Ja sitten vielä ihmetellään kun olen niin pahalla tuulella.

Vituttaisi vähemmän jos niitä kolmen sävelen stemmoja laulaessani en samaan aikaan joutuisi kuuntelemaan kun Neiti T. pahoinpitelee kauniita melodioita tunnistuskelvottomiksi. Oma-aloitteisuus katoaa pahan tuulen taakse.

naistenpäivän keskustelua

Päivän linkki:
Gay Apocalypse

Kansainvälinen naistenpäivä oli eilen. Mahtavaa. Puhelinkeskustelut ja foorumitaistot ovat paljastaneet, että kovin moni tuntemani mies tulkitsee perheväkivaltatilastoja vallan erikoisella tavalla. Ylivoimainen enemmistö todetuista perheväkivaltatapauksista on miehiä jotka hakkaavat vaimojaan. Kun tämän sanoo ääneen, saa joiltakin henkilöiltä kuulla että kyllä naisetkin syyllistyvät väkivaltaan. Aivan, sanoiko joku jotain muuta? Tietysti syyllistyvät. Se tosin esiintyy useammin sanallisessa muodossa kuin fyysisenä. Se ei silti muuta mihinkään sitä, että valtaosaan fyysisestä perheväkivallasta syyllistyy mies ja sen kohteena on nainen.

Sympatiaa ei kauheasti herää jos yrittää vähätellä naisten kärsimää väkivaltaa ja syrjintää sillä, että naisetkin tekevät sitä sekä toisilleen että miehille. "Kyllä mäkin saan rikkoa ikkunoita, kun noikin rikkoi" - perustelu ei mennyt läpi edes kolmevuotiaana hiekkalaatikolla.

Aivan totta, jotkut äärifemakot ja mediahenkilöt syyllistyvät suorastaan naurettavaan retoriikkaan uutisoidessaan tasa-arvon puutetta. Typerää julistusta kuunellessa ei aina tiedä pitäisikö itkeä vaiko nauraa. Tosiseikkoja on kuitenkin aivan turha kieltää tai kierrellä sillä tekosyyllä että niiden esittäjät sortuvat esittämään asiansa populistisesti, lapsellisesti tai muuten vain huonosti.

Selatessani muita netti-ihmisiä läpi, huomasin Suden jo tarttuneen aiheeseen. Mitäpä tuohon enää voisi lisätä.

kielenhuoltoa ja työmoraalia

Päivän närkästys:
Puhekieli

Törmäsin Keskuksen kirjastossa Etnomusikologian vuosikirjaan no.15. Silmäni osuivat Yrjö Heinosen artikkeliin "Ugrilaista alkuvoimaa." Värttinä, Äijö ja suomalais-ugrilaisen perinteen uudelleentulkinta. Hyvä, vaikutti mielenkiintoiselta. Värttinän kappale Äijö on aivan helvetin hyvä ja ansaitseekin tutkimusta. Hetken luettuani pintaan kuitenkin nousi äärimmäinen närkästys. Tässä akateemisessa työssä kirjoittaja puhui säännönmukaisesti Äijö -biisistä. Biisi? Ihan kiva sana, normaalia puhekieltä ja niin edespäin, mutta nyt on kyse akateemisesta asiatekstistä.

Olisin varmaan muuten unohtanut jutun parissa minuutissa, mutta kun esitin aiheesta närkästyneen kommentin Annille, tämä asettui yllättäen puolustamaan kirjoittajaa sillä perusteella, että kyseinen sana on aivan kelvollista suomea, vaikkakin uudempi ja puhekieleen kuuluva. Niinpä - puhekieleen kuuluva. Se ei siis kuulu kirjakieleen, siihen jolla ainakin allekirjoittaneen mielestä kaikki asiatekstit kuuluu kirjoittaa. Annin mielestä taidan olla tässä kysymyksessä ahdasmielinen.

En ole ikinä opiskellut yliopistossa - ja vaikuttaa koko ajan todennäköisemmältä ettei minusta koskaan tule humanistia. Silti joitain laatukriteerejä on pääsykokeiden, kirjojen, artikkeleiden ja kuulopuheiden jälkeen iskostunut selkärankaan. Ensimmäinen niistä on yksinkertainen: älä ikinä, ikinä käytä puhekieltä asiatekstissä. Voihan olla, että nykyään kriteerit ovat muuttuneet (sanoisin että löystyneet). Mistä minä tietäisin, vaikka kielitoimisto hyväksyisi sanan biisi osaksi kirjakieltä - mutta siinä tapauksessa kielitoimisto on hitto vie väärässä.

Ettäs tietävät.

(Ai niin - ei se kauheus siihen jäänyt. Muutamaa sivua myöhemmin kerrottiin kuinka miesten lauluosuudet dubattiin jälkikäteen. Siis hetkinen... jälkiäänitettiin jälkikäteen? Mikä uskomaton oivallus.)

Köyhä, köyhempi, Lin

En ole jaksanut taas kirjoittaa aikoihin - vaikka ei se kyllä tapahtumien puutteesta johtunut. Taisi tulla runsaudenpula. Kävin esiintymässä Solmukohdassa, unohdin sanat kesken biisin, sain humalapäissäni kouristuskohtauksia, jouduin sairaalaan, elin vanhempieni kustannuksella koko hiihtoloman enkä tehnyt mitään hyödyllistä, makasin illat pitkät Sopulilaaksossa, katsoin Oscar-gaalan, palasin pohjoiseen ja tajusin taas tänään että en ole syönyt mitään lääkkeitä ainakaan neljään päivään.

(En sitten ikinä opi. Onneksi ei ole tullut mitään oireita - vielä.)

Kylällä odotti laskupino. Sairaala haluaa 22 euroa siitä hyvästä että pitivät minua yön yli tarkkailussa. Soitinrakentaja tahtoo 71 euroa lähettämästään talla-aihiosta - sen piti maksaa 20 e. Missä helvetin kohtaa hinta nousi viidelläkympillä? Perintäfirma tahtoo yli kuusikymppiä nuottikirjasta jota tarvittiin ennen Ropeconia Kitchen Linen tekemiseen. Joku onneton jätti sen palauttamatta kirjastoon ja nyt lasku on sitten minun niskoillani. Toinen lakifirma tahtoo saman verran rahaa muista kirjaston kirjoista.

Ai niin, ja se Hesarin lasku jonka unohdin täysin, ja toissakuun puhelinlasku. Viime kuun laskun kyllä maksoin, mutta puhelin pysyy kiinni kunnes kaikki on hoidettu. Rahat eivät riitä opistomaksuihinkaan kunnolla, joten mitäs helvettiä nyt pitäsi tehdä? Saisikohan pankista lainaa? (Siis opintolainan lisäksi - se on jo, ja kaikki menee opintomaksuihin.) En tiedä irtoaisiko pankilta penniäkään, mutta kohta menen kokeilemaan koska muuten olen tosi kusessa.

Vittumaista erityisesti koska näistä summista kaikkiaan 152 euroa on sellaisia, joita en mitenkään kyennyt ennakoimaan. Siitä kirjaston kirjasta voin ihan suoraan syyttää muita - ja omaa kiltteyttäni. Hesari, puhelin ja toinen kirjastolasku ovat alkusyksyn ja joulunajan masennuskausien tuotoksia; niistä saattaisin ehkä selviytyä jos ei olisi noita muita kaatumassa päälle. Siihen vielä päälle opistomaksut niin talous on niin paljon miinuksella etten halua edes ajatella.