jouluelokuva

Joulun kunniaksi kulutan nyt aikaa Ronja Ryövärintyttären parissa.

Kaikista Lindgrenin kirjoista se on aina ollut minulle rakkain; en ole varma minkä Lindgrenin olen lukenut ensimmäiseksi, mutta tiedän että sain oman Ronja -kirjan alle kouluikäisenä. Elokuva on ollut tallenettuna vanhalle ja rätisevälle videolle parikymmentä vuotta, ja se on katsottu niin usein että nauha alkaa olla loppuunkulunut.

Kun Anni otti ja osti Ronjan dvd:llä, en katsonut sitä. Teki mieli, koska vanhan videon kuvan laatu oli surkuhupaisan kaamea. En kumminkaan katsonut, kun uskoin että ontuva kielitaitoni veisi elokuvasta kaiken nautinnon - olisin ymmärtänyt Lindgrenin rikkaasta kielestä enintään puolet.

No, nyt katsoin ja ymmärsin enemmän kuin uskoin mahdolliseksi. Sitä en vain ihan tajunnut, miksi Ronjaa ei myydä Suomessa tekstitettynä, vain ainoastaan dubattuna.

Dubbaus on vastenmielistä. (Tähän voi tietysti suhtautua mielipidekysymyksenä, kunhan sisäistää sen, että kaikki muut mielipiteet ovat vääriä; dubbaus on vastenmielistä ja halveksuttavaa touhua.)

Miten voi olla, että parasta pohjoismaissa koskaan kuvattua (satu)elokuvaa ei myydä tekstitettynä? Ei sitä suomeksi puhuttua versiota näytetä telkkarissakaan! (Ihan syystä; se kuulostaa juuri niin surkealta kuin päälleäänitykset yleensäkin.)

Ottaa hermoon. Nykyän on dvd, on parempi kuvanlaatu ja kaikkea, mutta ei sitten sille levylle voinut samantien paiskata niitä tekstejä, piti laittaa se suomenkielinen kauhea ääniraita. Veivätkö ne tekstit niin kauhean paljon enemmän tilaa, vai?

Nyt on pakko vaan ymmärtää ruåttia. Ei sitä suomeksi kestä katsoa.

(Niin, ja jos joku näkee jossain Ronjan musiikit levynä - cd, lp, ei se ole niin tarkkaa - ostakaa pois. Saatan olla ikuisesti persauki, mutta siihen soundtrackiin löytyy rahaa vaikka pitäisi ryöstää pankki.)

Ei keppiä, ei porkkanaa.

Aina välillä opetuksen tavoitteet menevät vähän ristiin. Joskus menevät vähän enemmänkin.

Omalla opettajallani on paljon lapsioppilaita. Hän on sitten erityisesti ala-asteikäisiä varten kehitellyt pelejä, leikkejä, haasteita, hupinumeroita - ihan mitä vaan millä voi kuvitella motivoivansa lapsen käsittelemään soitinta. Motivointi on aika olennainen osa soiton opiskelua: kun vehkeestä kuuluu ensimmäisenä vuonna pelkkää kitinää ja soittoasentokin tuntuu vaikealta, niin sen kitkutuksen pitää olla jollain tavalla hauskaa että sitä viitsii ihminen tehdä.

(Aiempina vuosikymmeninä julkaistut sello-oppikirjat sivuuttavat tämän yksityiskohdan ja soittamisen ilon sijaan esittelevät sivutolkulla puisevia harjoituksia sekä elähdyttäviä oikein/väärin -kuvia. Omistautuneinkin harjoittelija kalpenee nähdessään loputtomat rivit itseään toistavia jousiharjoituksia. Iloa voi repiä siitä, että muutaman vuoden kuluttua saattaa saada luvan soittaa etydejä.)

Opettajani tunneilla lauletaan paljon. Jos sellosta ei vielä irtoa kuin kolme ääntä, niin sitten niillä säestetään. Pääasia on, että tuloksena on joko hauskaa, musiikkia tai sekä että. Oikea soittotapa ja siihen tähtäävät harjoitukset on upotettu sinne väliin, niin että sitä aivan salavihkaa tulee harjoitelleeksi oikeaa asentoa.

Soittimen käsittelyn oppimiseen menee vuosia, eikä oikotietä onneen ole.

Vaan sitten sattuu olemaan kolme ja puoli kuukautta soittanut lapsi joka on musiikkiluokalla. Paikallisilla luokilla on kova kilpailu ja niille on vaikea päästä, ja kun opettajat saavat käsiinsä lapsen joka osaa soittaa jotain - vaikka kuinka alkeistasolla - niin sitä taitoa halutaan käyttää. Ongelma tästä tulee siinä kohtaa kun soitonopettaja tähtää tuloksiin kymmenen vuoden kuluttua mutta luokanopettaja tahtoo esityksen valmiiksi joulujuhlaan.

Tällä kertaa kävi niin, että koulussa joku näytti lapselle kuinka soitetaan "Kilisee kilisee kulkuset". Kyllähän se lapsi sai sen sitten vingutettua, jotenkuten. Nyt mainittu lapsi kieltäytyy soitonopettajan antamista, taitoon nähden realistisista kappaleista, koska hän on jo koulussa soittanut paljon vaikeammankin, eikä enää tahdo tuota vauvojen kamaa.

Minulla on omakohtaista kokemusta siitä, kun musiikkiluokan opettaja ohittaa soitonopettajan ja ryhtyy opastamaan lasta - soittimessa jonka soitosta ei tiedä yhtään mitään. Tiedän varsin hyvin millaista jälkeä voi saada aikaan kunnianhimoinen opettaja joka ei jaksa odottaa vaan tahtoo tuloksia ensi kevätjuhlaan mennessä.

Vaikka kuinka yritän ymmärtää luokanopettajaakin, on sanottava että jos koulun musiikinopettaja alkaisi opettaa jommallekummalle oppilaalleni sellonsoittoa puolestani, saattaisin vähän ärtyä. Ja jos joku ajattelemattomuuttaan rähmisi oppilaan motivaation tarjoamalla olemattomia oikoteitä - no, siinä saattaisi jo palaa päre.

"Sirpaleet tuovat onnea!" huusi Katto-Kassinen ja heitti äidin kristallimaljan ilmaan.

Tämän piti olla erinomainen esimerkki täydellisen paskasta päivästä, mutta eihän se sitten niin mennyt.

Oli kahden tunnin yöunet, matkustamista, surkea pyöräilykeli, kuorma-auto joka meinasi peruuttaa päälle, sivuluisu, kaatuminen. Oli oksentelevia kissoja ja kaiken huippuna kaappi, josta tippui avattaessa astiat ulos niin että savipatani meni sirpaleiksi.

Vaan sitten soitin Askoon (jossa en muuten suosittele asioimaan. Koskaan.) ja sain tietää, että kesäkuussa tilaamani ja elokuussa maksetut nojatuolit ovat saapuneet. Itse asiassa ne tulivat jo pari viikkoa sitten, mutta sitä kovasti luvattua ja korostettua saapumisilmoitusta en nähnyt koskaan. (Kuulin syksyllä mielessäni myyjien ajatukset: "Lopeta jo hyvä ihminen meidän vaivaaminen, ei meitä kiinnosta kauanko olet odottanut, me halutaan kahvitauolle! Kyllä me soitetaan kun ne tuolit tulee!")

Mieli virkistyi heti, kun aloin suunnitella sitä tulikivenkatkuista reklamaatiota jonka lähetän Askoon tämän viikon aikana. (Ei tehnyt mieli huutaa aiemmin, kun en halunnut vahingossakaan purkaa kauppaa. Halusin ne tuolit mistä maksoinkin, en rahoja tai eri istuimia.)

Pieni pirteys muuttui isommaksi iloksi kun Susi voitti Portin novellikisan.

Nyt valmistaudun syömään paistettua porsasta ja erinomaisen hyvää perunamuusia. Sitten voin juoda glögiä, istua uudessa nojatuolissa ja lukea Taruntekijän vielä kerran.

Kyllä on hyvä mieli.