valoa kansalle

Lucia -kulkue yllätti illalla. Tyhjilla kaduilla vaelsi joukko ihmisiä jonossa, lyhdyt kourassa. Joku siinä pärisytti marssirumpua, että koteihinsa hautautuneet ihmispolot älyäisivät tulla katsomaan Valon Tuojan (ei Luciferin vaan sen toisen) aneemista ohimarssia.

Kuvittelisi, että ruotsinkielisten taajaan asuttamalla alueella Lucia olisi isompi juttu. Kun on tottunut siihen että Helsingissä ei kulkueen aikaan kannata yrittääkään liikkua ihmispaljouden tukkiman keskustan halki, on hassua nähdä rummutettavan tyhjille kaduille. Vaan Helsingissä kiertääkin Hufvudstadsbladetin Lucia seurassaan Joulupukki, poroja, pari mainosfirmaa ja päiväkotiryhmä. Ei se ole mikään maakuntalikka.

Varhaislapsuuteni lempisarjakuvassa - Maailman Vahvimmassa Nallessa - oli joskus kauan sitten tarina Lucia-juhlasta. Siinä pellavapäiset ilkeät pikkutytöt sanoivat tummempi-ihoiselle ja mustatukkaiselle tytölle, ettei hän voi olla Lucia koska on väärän värinen. Tyttö siitä ratkesi itkemään, mutta kun Lucian blondi tukka sitten juhlakulkueessa leimahti liekkeihin, niin se tumma tyttö urheasti sammutti palon.

Tuo muutaman sivun tarina oli jostain syystä minulle kauhean tärkeä. En oikein muista miksi; voi olla että tunsin sympatiaa tummaa sankaritarta kohtaan. Itse olin kuullut olevani liian ruma Luciaksi. Eikä Lucialla sitäpaitsi voi olla silmälaseja, s-vikaa tai alle metrin mittaista tukkaa.

Ala-asteen juhlissa sain sitten päähäni kultanauhaisen pannan, käteeni valuvan kynttilän ja luettavakseni typerän Rohkeus-runon. Mutta olisi voinut olla pahemminkin; ainakaan selkääni ei ripustettu paperisiipiä. Rohkeaksi en itseäni tuntenut vaikka toistin runon useana vuonna. Ei tarttunut luonteeseen, ei.