remonttimiehiä ja afrikkalaisia rumpuja

Kyllä ne remonttimiehet sitten tulivat, juuri kun olin päättänyt etten enää nouse aamuseitsemältä turhaan odottamaan. Ovikello alkoi piristä ennen auringonnousua: kääriydyin aamutakkiin ja löysin käytävästä joukon haalareihin pukeutuneita mieshenkilöitä.

Nyt kylpyhuoneeni on sitten revitty auki. Pesin hiukseni keittiön tiskialtaassa ja keitin kahvit - juuri ajoissa, koska vedentulo katkaistiin klo 07:30 ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta.

Ymmärrän kyllä, että putkiremontin aikana voi olla tarpeellista pistää keittiöstäkin vesi poikki silloin tällöin, mutta onko liikaa vaadittu että siitä kerrottaisiin etukäteen? Jos ne remonttireiskat olisivat edes minuuttia etukäteen ilmoittaneet asiasta, olisin ehtinyt laskea jokaisen kannun ja kattilan täyteen niin kauan kun vettä vielä hanasta tuli.

Rasittavaa.

Harmoonitunnin jälkeen säntäsin tietokoneelle kirjoittamaan nuotteja yhtyeharjoituksia varten. Mikä siinä on, etten koskaan saa puhtaaksikirjoitusta tehtyä ennen torstain lounastaukoa? Hernarin saa hotkia aika vauhtia, jotta ehtii taistella nuotin printtauskelpoiseksi.

Nuotteja ei kuitenkaan tällä kertaa kaivattu, sillä yhtyetunnin piti vieraileva opettaja Roger Watson, englantilainen kansanmuusikko jonka maailmanmusiikkiprojektit ovat saavuttaneet enemmänkin mainetta ja kunniaa.

Watsonin lähestymistapa englantilaisen kansanlaulun sovittamiseen oli tyystin erilainen kuin mihin olen tottunut. Tavallisesti aloitetaan opettelemalla melodia ja soittamalla sitä muutamia kertoja läpi. Sitten lisätään soinnut ja lopuksi ryhdytään itse sovitustyöhön - sovitaan montako kertaa soitetaan, kuka tekee mitäkin ja niin edespäin.

Nyt lähdettiin liikkeelle afrikkalaisesta rytmistä, johon vähitellen lisättiin sointukulku. Hetki improvisaatiota, ja vasta viimeisen puolen tunnin aikana vilkaistiin varsinaista melodiaa. Tuloksena oli erinomaisen svengaava kappale, jolla ei tosin ollut enää mitään tekemistä englantilaisen kansanmusiikin kanssa. Lopuksi kuunneltiin vielä nauhalta Watsonin monikulttuurisen yhtyeen versio samasta kansansävelmästä.

Watsonin tapa tehdä musiikkia monesta maasta kootun yhtyeen kanssa on miellyttävämpi kuin monilla "maailmanmusiikkiyhtyeillä", jotka kutsuvat alkuasukkaan soittamaan soolon eksoottisella pelillään rumpusetin ja sähköbasson jyristessä taustalla. Kuuntelunautintoa valitettavasti himmensi se, että 90-luvun suomalaisessa (modernissa) kansanmusiikkissa djembeä tungettiin joka paikkaan. Afrikkalaisen rummutuksen viehätys hävisi omasta korvastani jo kauan sitten ja tilalle tuli yliannostuksesta johtuva lievä ärsyynnys. Löytyy niitä rumpuja muualtakin kuin Afrikasta: jos tahtoo eksotiikkaa, voi hakea vaikutteita vaikka Bulgariasta.