muuttokatkeruutta

Tästä viikonlopusta jos selviän niin lupaan uhrata Suurille Muinaisille Muutonjumalille ainakin yhden (muutto)laatikon tavaroineen päivineen.

Pari tuntia rauhoituttuani olen jo lähestulkoon valmis hyväksymään sen, että muuttoapua ei ole odotettavissa. En voi syyttää ketään lupauksen pettämisestä - siitä piti huolen asianomaisten kiertely. Se on ihan eri asia jos voi osoittaa ettei varsinaisesti luvannut. Nyt huomaan, että kukaan ei ole oikeasti luvannut mitään, kaikki ovat jättäneet jonkun pienen porsaanreiän.

Vastapainona näille mukatalkoolaisille ovat onneksi ne muutamat ihmiset jotka pitävät sanansa, sekä yksi joka olisi tarpeen vaatiessa lähtenyt ajamaan muuttokuorman puolikasta Kokkolaan ja takaisin muutaman tunnin varoitusajalla. On niitäkin, joita pyysin vasta viime hetkessä ja jotka eivät siksi ehdi.

Silti huomaan, että ystäväpiirini sisemmissä ympyröissä on surullisen paljon ihmisiä joilla on taipumus tehdä oharit. Vaikka eihän se oikeastaan ole ohari, kun ei asianomainen ole alunperin mitään luvannutkaan. Tästä lähin vannotan kaikki apulaiset oman äitinsä haudalla, oli äiti sitten kuollut eli ei.

Ehkä tämä johtuu siitä, etten itse ole tarpeeksi hanakasti lähtenyt auttamaan muita. Ehkä tarvitsen apua liian usein ja ihmiset ovat kyllästyneet. En tiedä, mutta turhauttaa.

Samaan tapaan minun on pysähdyttävä ihailemaan u-käännöksen jaloa taidetta. Muuttokuorman mahtuminen pakettiautoon on tällä hetkellä suosittu u-käännöksen paikka: ensin toteaa että tietysti mahtuu, tunnin kuluttua epäilee ettei millään mahdu, seuraavana päivänä uskoo, että mahtuu - ja uskoo vakaasti että on pitänyt viimeisintä annettua lausumaa totena alusta lähtien. Menneisyys sopeutuu nykyiseen todellisuuteen kuin keskiajan historiankirjoituksessa konsanaan. Nyt olen tätä mieltä, joten olen aina ollut tätä mieltä.

Ei pidä kuvitella, että rakennan u-käännösteoriaani vain muuttokuorman varaan. Tänä kesänä keräämäni esimerkkien perusteella voisi humanisti jo kirjoittaa gradun. Toisaalta - kunnon humanisti kirjoittaa gradun vaikka tyhjästä.

Eikä tässä vielä kaikki! Sain vielä kuulla joutuneeni klassisen selkäänpuukotuksen uhriksi odottamattomalta taholta. Jälkiviisauden voimalla voin toki todeta, ettei ihmetykseen ole tarvetta, mutta jotenkin sitä aina uskoo että ei itseen osu. Tukeva isku munuaisiin avaa silmät kumman tehokkaasti.

Olen sanonut lääkärilleni, että mielialalääkitys on liian alhaisella tasolla. Jos annosta nostettaisiin, ei jokainen pienikin vastoinkäyminen välttämättä osuisi kuin kirveellä lyöden. Nyt saan rempoa itseni väkivalloin pois sängystä toipuakseni siitä, että muuttokuorma tuleekin kahdessa osassa. Jos pienetkin asiat halvauttavat minut toimintakyvyttömäksi, mitä sitten tapahtuu kun tulee suurempi vastoinkäyminen?