syntymäpäivä

Kuten sitä joskus lausutaan: paska keikka, mutta tulipahan tehtyä. Pelargirin ympyrän viikonloppu oli kokemuksena niin helvetillinen, että ei paremmasta väliä. Itse pelistä minulle ei jäänyt havaintoja, koska olin kiireinen käytännön asioiden parissa.

Tulin kotiin torstaina. Statistit olivat vielä kesken, joten kirjoitin kolmeen asti yöllä. Oma moka, olisin tehnyt hommani ajoissa niin ei olisi tarvinnut valvoa. Mielialalääkkeet loppuivat, joten perjantaina pyysin Annia hyppäämään apteekin kautta noutamaan lisää. Valitettavasti Anni ei ehtinyt, joten olin ilman kivoja pillereitä maanantaihin asti.

Perjantai-iltapäivänä siirryin Annin kanssa pelipaikalle. Jäin raahaamaan tavaraa ja kahvivärjäämään paperia kun Anni lähti noutamaan Sampsaa, Kristiinaa ja proppeja. Kun muut lopulta puoliltaöin tulivat, olin jo mennyt nukkumaan. Revin itseni ylös sängystä, yritin olla kiroilematta liikaa ja aloin lavastaa paikkoja Sampsan kanssa. Kristiina ja Anni menivät ompelemaan ja jatkoivat pukujen tekoa kai aamutunteihin asti.

En ollut hyvällä tuulella kun nousin kahdeksalta lauantaiaamuna. Valtaosa statisteista oli myöhässä, mikä kostautui kiireenä kun jatkoimme kesken jäänyttä lavastustyötä. Anni juoksi ympäriinsä lähestulkoon paniikissa ja minä join litratolkulla kahvia. Peli pääsi alkamaan pari tuntia myöhässä. Loppuilta meni sitten kantaessa astioita, tiskatessa, valvoessa kynttilöitä ja yrittäessä eläytyä edes minuutin verran. Myöhään illalla jalat olivat jo niin kipeät että istuin suurimman osan aikaa pöydän ääressä ja juoksutin muutamaa statistia armotta. Vain muutamaa statistia, koska loput olivat nukkumassa. Säännöllisin väliajoin lukittauduin vessaan itkemään.

Kun peli lopulta loppui ja pelaajat kaikkosivat, yritin saada Sampsasta tai Enestä lohtuseuraa. Anni istui hetkisen juomassa ja kaatui sitten sänkyyn. Yritin saada Enen tajuamaan että olen pikkuisen hajalla, ja tarvitsisin apua. Ene paineli Annin viereen. Sampsa oli väsynyt ja kai hajalla itsekin, joten painelin saamaan hysteerisen itkukohtauksen ihan yksinäni.

Aloitin sunnuntaiaamuni hiljaisella parkukohtauksella. Kulutin paljon aikaa siivoamalla keittiötä Daren kanssa. Ene ja Anni olivat (taas) riidelleet ja tuloksena oli kaatunut kerrossänky. Daren lähdettyä taputin Eneä päähän minkä siivoukselta kerkesin ja yritin olla huutamatta.

Lähdin vanhempien kämpälle joskus puoli viiden maissa. Äiti oli kotona ja pelasti päiväni. Sain kahvia, ruokaa ja paljon sympatiaa. Jalkoihin sattui niin paljon, että pystyin hädin tuskin kävelemään. Illalla menin pelaajatapaamiseen kun kuvittelin, että olen ehkä jo toipunut tarpeeksi.

Virhe.

Kun kaikki pelaajat lähtivät, yritin saada Eneä tai Annia havaitsemaan, että olin vieläkin pikkuisen hajalla. Olisin kaivannut Annilta jotain tietoa siitä, että eihän homman ollut tarkoitus mennä niin, että raadan koko pelin kuin eläin. (Ei tietenkään ollut tarkoitus, ja Anni olisi tullut keittiöön jos olisin pyytänyt, mutta enpäs pyytänyt. Ajattelin että sen on tarkoituskin pysyä Varjon seurassa juonittelemassa eikä kantaa tiskejä. Siispä en pyytänyt apua.) Anni yritti saada Enen jäämään kaupunkiin, mutta Eneä kiinnosti vain Anni. Kristiina oli ainoa, jonka kanssa sain puitua asioita edes vähän, koska Anni ja Ene uppoutuivat taas parisuhdekeskusteluun. Lopulta kolmikko kapusi autoonsa ja minä jäin William K:hon parkumaan.

Lähetin Enelle vielä pari tekstiviestiä, toiveikkaasti ajatellen että jos sanon tarpeeksi selkeästi että nyt ihan tosi tarvitsen apua, auto kääntyy takaisin. Kysyin ihan suoraan, että onko tässä porukassa ainoa keino saada apua se, että uhkaa tehdä itselleen jotain. Ene vastasi, että kyllä näin taitaa olla. Sitten ilmoitin, että jos ei nyt jotain ala tapahtua, niin menen kotiin ja otan puukon esiin. Vastaus oli vain, että sitten hän vetää minua huomenna ympäri korvia siitä hyvästä.

Lohduttipa tosi paljon.

Myöhemmin kävi ilmi, että Ene ei sanallakaan maininnut näistä viesteistä lopulle autokunnalle. En tiennyt sitä silloin, joten päättelin että näitä "ystäviäni" ei näköjään tämän enempää kiinnostanut. Kävelin yhä itkien kotiin ja yritin nukahtaa. Heräsin yöllä kolme kertaa itkemään lisää.

Nousin sängystä maanantaina klo 15.30. Arvatkaa mitä tein? Kyllä: taas uusi hysteerinen itkukohtaus. Äidin ja isän palatessa töistä olin rauhoittunut taas jonkin verran ja sain isän suostuteltua viemään minut autolla Lummetielle hakemaan muutamia tavaroita. Koukkasimme apteekin kautta ja ostin koko reseptillisen mielialalääkkeitä. Lummetieltä siirryimme (Ene mukanamme) William K:hon, Elävä Keskiaika r.y:n hallituksen kokoukseen. Heti aluksi nappasin kolminkertaisen annoksen päälääkkeitä. Kokouksen jälkeen olikin sitten vuorossa rattoisa keskustelu Enen kanssa.

Yritin saada miehen tajuamaan, että nyt ei mennyt tämä "auta ystävää hädässä" -homma ihan putkeen. Ene vetosi siihen, että oli itsekin ihan rikki. Sympatiapisteet eivät riittäneet eikä jälkilohduttelu ansainnut lisää. Minä olin hysteeristen parkukohtausten keskellä pysähtynyt lohduttamaan Eneä, joten edellisiltana osoitettu välinpitämättömyys kirpaisi pahasti. En varmasti ainakaan Enen mielestä ollut reilu, mutta elämä nyt vaan on sellaista.

Menin nukkumaan puoliltaöin ja valvoin kahteen. Nukahdin, heräsin neljältä ja nousin lopulta sängystä - vanhempieni ällistykseksi - kuudelta aamulla. Olin suorastaan hyväntuulinen ja epäilyttävän energinen. Marssin junalle, join kauhean määrän kahvia enkä kyennyt keskittymään mihinkää seuraavaan kuuteen tuntiin. Väsymys iski kahden aikaan, mutta onnistuin pysymään pystyssä seitsemään illalla. Päälääkkeet ovat kummaa kamaa.

Nyt on mennyt pari päivää ja kykenen taas lähes rationaaliseen ajatteluun. Suuri osa viikonlopun kauheudesta johtui siitä, ettei ollut lääkkeitä. Kristiina yritti auttaa, Anni ja Sampsa taas olivat itsekin puolikuolleita. Oikeastaan ainoa, jolle katson olleeni/olevani syystä vihainen, on Ene.

En enää ikinä tee peliä. Ainakaan ennen ensi kertaa. Enkä enää koskaan jätä päälääkkeitä syömättä.

Melkein unohtui:

Tiedoksi vaan teille, jotka olette kyselleet menenkö taas vuoden vanhennuttuani jo lopultakin naimisiin: en mene, tai jos menenkin, otan naisen.