Tuesday, August 16

jälkikasvusta

Sitten kun valmistun, haen töitä Etelä-Suomesta, muutan Mallusjoelle ja rakennan omakotitalon. Otan koiran tai pari, mutta jätän sen pari viikkoa unissa kummitelleen suurperheen hommaamatta.

Ehkä se johtuu omasta lapsuudestani, mutta en oikein osaa kuvitella perhettä jossa on vähemmän kuin kolme lasta. Oikeastaan neljä on aika hyvä luku, tai viisi. Kuusi on jo vähän liioittelua ja seitsemää ei varmaan jaksaisi millään.

Vaan todellisuudessa kersat varmistavat sen, ettei ole hiljaista eikä rauhallista hetkeä vuosikymmeniin kuin ehkä sattumalta. Jos suurperheen kotona on hiljaista, se johtuu joko siitä, että kaikki ovat poissa, tai siitä että joku on pahanteossa.

On tämäkin. Vielä neljä vuotta sitten olin varma siitä etten ikänä hanki jälkikasvua, tai ainakaan enempää kuin yhtä. Nyt olen ajautumassa kohti lestadiolaisvaikutteista omakotitaloidylliä.

(Ja jos jonkun tekee mieli kommentoida jotain biologisesta kellosta niin nyt on parempi vaan olla hiljaa.)

Järki kapinoi vielä lisääntymisviettiä vastaan. Pienten suloisten enkelien huonot puolet muistuvat mieleen kun kantaa kirkuvaa kolmevuotiasta tarhaan. Pitää jättää jälkikasvun hommaaminen siihen vaiheeseen, kun on varaa palkata täysipäiväinen lastenhoitaja.