ojassa

On kuin hetteikössä vaeltaisi. Maanantaina putosin kaulaa myöten suonsilmään, tiistaina vedin itseni ylös. Keskiviikkona vajosin kainaloita myöten, torstaina kiipesin uudestaan ylös. Illalla – esiintymisjännityksen lauetessa – aloin vajota taas. Yhden vaivaisen vuorokauden romahduksen jälkeen kestää toista viikkoa ennen kuin olen taas tukevalla pohjalla.

Tällaisessa vaiheessa olisi omaishoitaja tarpeen. Hätä ei ole niin suuri että ryhtyisi yöpäivystykseen juoksemaan, mutta silti on niin ahdistunut, että yksin on vaikea selvitä. Vaan vapaaehtoisia ja hätätilanteessa oikeasti paikalle rientäviä tukihenkilöitä ei kasva puissa. Ystävän harteille moista taakkaa ei halua kaataa – monilla on aivan tarpeeksi tekemistä omissa huolissaan ilman ylimääräistä paimennettavaa.

Palvelukseen halutaan supersankari joka kiitää paikalle ongelmien ilmetessä. Oma työasu, ei trikoo- tai naamiopakkoa.