postia

Postilaakko kolahti. Odottamani Älymystön levy tuli lopultakin! Vaan hetkinen, tässä on kyllä jotakin omituista...

1. epäilys: On aika pieni paketi. Kuinka voi cd-levy mahtua tällaiseen? Nyt ei ole kaikki kohdallaan.


2. havainto: Ei jumaliste, tämähän on minidisc!


3. suuttumus: Hemmetti, aivan varmasti sanoin että cd, en mitään maininnut minidiscistä. Mitä ne oikein ajattelivat, mokomat urvelot?


4. epätoivo: Mitä hittoa minä tällä teen, kun ei ole edes minidisc-soitinta?


5. emmintä: Olikohan siellä luettelossa sittenkin mainittu, että nämä ovat minidiscejä eivätkä tavallisia cd -levyjä? Olinko epäselvä kun tilasin? Ehkä tätä levyä ei ole muussa muodossa!


6. itsesyytös: Mitä sitä lähettäjää haukkumaan, kun itse kumminkin kämmäsin tilatessani. Oma moka. Hitto, olen sitten tyhmä!


7. selviytyminen: Kyllä varmaan voin kopioida tämän cd:lle jotenkin. Isällä on minidisc -soitin, se voi varmaan polttaa levyn.


8. välinpitämättömyys: No, nyt on minullakin sitten yksi md -levy. Tästä se lähtee. Kohta on varmaan soitinkin. Kai niitä saa käytettynä.


9. kokeilunhalu: Mitähän cd -soitin sanoisi tästä pikkulevystä? Tuleeko siitä pikkuoravamusiikkia?


10. riemu: Se toimii sittenkin!

Edellämainittu tunnekierto kesti viisi minuuttia, joista neljä kului kissan ulottumattomiin piilotetun cd -soittimen verkkojohdon kuumeiseen etsintään.

lisäys: Aina sitä oppii jotain uutta. Lyhyen tutkimuksen jälkeen sain selville, että minikokoinen cd ei olekaan minidisc vaan kolmituumainen cdr. Ihme juttu.