Saturday, September 30

Pelastava kahvienkeli

Kauhulla odotin tämän syksyn ensimmäistä Huonoa Päivää(™). Ei niin että olisin tiennyt koska se tulee - todennäköisyys oli vain sen puolella että ennemmin tai myöhemmin niin tapahtuu. Ja nyt, kun lähestulkoon koko sosiaalinen elämäni on muuttanut muualle, ei ollut odotettavissa että kukaan kyselisi perään vaikka makaisin sängyssä koko viikon.

Ja tapahtui torstai-iltana, että aloin nähdä painajaisia. Niissä vilkkui lähes koko ystäväpiiri ja puolet perheestäkin; todellisuus vääristyi, luulin olevani hereillä kunnes painajainen astui huoneeseen ja heräsin oikeasti - taas uuteen painajaiseen jossa luulin olevani hereillä. Uudestaan ja uudestaan.

Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, eikä varmasti viimeinenkään. Menneiden kokemuksien pohjalta voin todistaa, että mainitunkaltaisen yön jälkeen olen luonteeltani joko vapiseva hermoraunio tai kuin perseeseen ammuttu karhu, riippuen vähän senhetkisestä lääkityksestä. Ja koska olin unohtanut vaaleanpunaiset piripillerit parina edeltävänä päivänä, lopputulos kääntyi enemmän hermoraunion puoleen.

Oli viimeinen päivä toimittaa toimeentulotukihakemus. Useampi lasku odotti maksamista. Virka-ajan päättymiseen oli alle kuusi tuntia kun paiskasin herätyskellon niin kovaa seinään että se hajosi, ja vedin peiton pään yli. Etäisellä tavalla tiedostin, että jos tukihakemus ei päädy sossuun ennen neljää, en ensi kuussa kykene maksamaan edes vuokraa saati sitten ostamaan ruokaa. Mitä enemmän ajattelin talouskatastrofia, sitä tiukemmin piilouduin peiton alle.

Ja kuin ihmeen kautta ovikello soi.

Olisiko ollut alitajunta joka nytkäytti minut irti vuoteesta - tietoinen ajattelu ei sekaantunut asiaan. Peittoon kääriytyneenä ja ilman silmälaseja laahauduin ovelle. Siellä oli pirteä ja hyväntuulinen alakerran naapuri, saman vuosikurssin opiskelija jonka kanssa olin edellisenä iltana juonut kaakaota ja leikannut pellavasta mekkoa. Oli ollut puhetta siitä, että saattaisin ehkä lähteä perjantaina kuuntelemaan afrikkalaista maailmanmusiikkiopettajaa. Samalla kun naapuri noukki jääkaapista sinne edellisenä iltana unohtamansa maidon, ilmoitin ettei minulla ole aikomustakaan raahautua millekään kurssille koska olen nukkunut niin järjettömän huonosti.

Naapuri lähti ja kaaduin takaisin sänkyyn, nappasin kissan kainaloon ja vedin peiton uudestaan pään yli.

Aikaa tuskin kului kymmentä minuuttia kun ovikello soi uudestaan. Epäilemättä naapuri unohti taas jotain - en kyllä tajunnut mitä - ja huokaisten käärin peiton toogaksi siltä varalta että rapussa ravaa muitakin.

Yllätys oli suunnaton kun oviaukossa loistelikin ylimaallinen valo; maallinen naapurini oli hylännyt ihmishahmonsa ja omaksunut Kahvienkelin aspektin! Höyryävä pressopannu oikeassa ja appelsiinimehupurkki vasemmassa kädessään Kahvienkeli asteli keittiööni, laski pelastavan kahvin pöydälle ja lempeällä äänellään julisti että voin lainata Pyhää Pressopannua viikonlopun yli!

Sokaistuneena tästä ylimaallisesta ilmestyksestä, tuoreen kahvin tuoksun huumaamana en voinut kuin nyökätä, haparoida tieni kohti uskollista kahvikuppiani ja vapisevin käsin kaataa itselleni kupin tuoretta elämännestettä. Tänä aikana Kahvienkeli hiljaa katosi, epäilemättä astuen korkeuksiin.

Nyt Pyhä Pressopannu on kunniapaikalla keskellä pöytää. Keitän sillä aamu-, päivä-, ja iltapäiväkahvini kunnes Kahvienkeli maanantaina palaa korkeuksista ja ottaa taas naapurini hahmon. Silloin voimme yhdessä naureskella kotitalomme latvakakkoskokoelmalle ja onnitella toisiamme siitä, että kaikista Kokkolan pienkerrostaloista, me molemmat muutimme juuri tähän.