et sä ilman koulutusta osaa!

Pitkähuilujen teko on vaikea laji. Se minulle valkeni eilen paimensoitinkurssilla, kun kerrottiin, että saadakseen kaksi kolmesta onnistumaan on pyydettävä soitinrakentajan apua. Oikeastaan on ihan tavallista että kolme yritelmää neljästä epäonnistuu.

Olen kuullut pitkähuiluista pyydettävän aikamoisia hintoja. Yksi norjalainen hinnoitteli omansa yhdeksäänkymmeneen euroon. Suomalaisista en tiedä, en ole viitsinyt kysyä. Ajattelin, etten viitsi maksaa soittimesta, jota en sitten välttämättä edes jaksa opetella käyttämään. Sitä paitsi, suomalaisten rakentajien toimitusajat ovat tällä hetkellä aivan naurettavan pitkiä. Väittävät, että kahdeksan kuukauden odotus ei ole yhtään tavatonta.

Vein kaapin pohjalta vanhaa roinaa myytäväksi, sain vähän kolikoita. Vein pullojakin kauppaan, niin alkoi olla rikas olo. Päätin käyttää varani soitinrakennuksen alkeisiin ja ostaa materiaalia muutamaan pitkähuiluun; hyvällä tuurilla saisin yhden soittokelpoisen.

Puurima maksoi kaksi euroa, sähköjohtojen suojaputki 1,60. Investoin hiekkapaperiin (69 snt) ja kävin vielä sahauttamassa rimat paloiksi (2€), ettei tarvitsisi yrittää puukolla veistellä.

Yhden puupalasen pään turmelin heti alkuun, kun en ymmärtänyt kuinka pieni rako - yksi millimetri - ilmalle pitää jättää. Vaan ei hätää, rimanpätkä oli niin pitkä että toista päätä saattoi hyvin käyttää. Veistelin, vääntelin.

Nyt valmiina on kaksi täysin toimivaa, viritettyä huilua ja kolmannesta puuttuu enää muoviputken säätö. Eikä ollut soitinrakentajaa valvomassa, ei.

Nyt jos kävisin tuohimetsällä ja päällystäisin muoviputken kansallisromanttisella materiaalilla, voisin myydä huiluni korkeaan hintaan. Ensi kesän keskiaikamarkkinoille kun tehtailisin muutaman kymmentä pitkähuilua ja myisin kahdellakympillä kappale niin pääsisin hyvin voitolle.

Vai että vaikea rakentaa. En ryhdy odottamaan kahdeksaa kuukautta että saan soittimen jonka teen itse tunnissa.