kouluruokalassa

Eilen se iski taas, keskellä päivää kaupungintalon ruokalassa. Varoittamatta, refleksinomaisesti.

Niiasin keittäjälle.

Ehkä hernekeiton tuttu tuoksu puhutteli aivojeni sitä osaa, joka ei ikinä poistunut ala-asteen ensimmäiseltä luokalta. Sitä siivua, jossa asuu oikea tapa kuoria perunoita, musiikinopettajan kauhutarina isoäidistään joka oli mukana Titanicilla, lähtemätön pelko metalliseinäisiä vessakoppeja kohtaan.

Tolarin koulussa Pohjois-Haagassa sain opettajakseni harmaantuneen, ikiaikaisen näköisen naisen, joka oli jo seuraavana vuonna lähdössä eläkkeelle. Kun opettelimme laulamaan Täti Monikaa, nauroin korkeintaan kiintymyksestä, sillä sen vuoden ajan opettaja Monika oli minulle tärkeämpi kuin isä, äiti ja presidentti yhteensä.

Sinä vuonna muuten opettelin Suomen presidentit järjestyksessä ulkoa. Ne olivat vaikeita, varsinkin alkuvuosien ruotsinkieliset nimet. Ei kukaan käskenyt, mutta olin varma että moisella uroteolla varmistaisin Monikan suosion.

Luku- ja kirjoitustaidon lisäksi Monika takoi meihin myös hyviä käytöstapoja – ja teki sen tehokkaasti.

Tolarin ala-asteella käytettiin tummanpunaisia muovilautasia ja -mukeja. Näkkileivälle lätkittiin voita klönteistä, jotka oli aseteltu punaisille pikkulautasille. Jos oli tosi pahaa ruokaa, saattoi opettaja armahtaa ja myöntyä siihen että nirsoilija söi vain kaksi perunaa ja vähän kastiketta. Syötyään joka ainoa oppilas käveli ruokasalin halki keittiön luokse, katsoi keittäjää silmiin, niiasi tai kumarsi ja lausui kiitoksen hyvästä ruoasta. Joka päivä.

Ei mennyt kauankaan ennen kuin vein tämän muodollisen kohteliaisuusharjoituksen vähän pidemmälle. Välitunti ei paljoa houkuttanut – kavereita ei minulla, pikkuvanhalla kummajaisella, ollut silloinkaan. Jätin mielelläni pihamaan tönimiset välistä ja livahdin ahtaaseen keittiöön. Siellä asetuin sanaakaan sanomatta teollisuusluokan astianpesukoneen ääreen ja aloin hoitaa tiskiä. Keittäjät kiittelivätkin avusta, vaikka kaiken todennäköisyyden mukaan olin lähinnä haitaksi pyöriessäni jaloissa keskellä kiireisintä lounasaikaa.

Se ainakin on varmaa, että lisää ikäisiäni kavereita en tällä toiminnalla hankkinut.

Siirtyminen toiseen kouluun kolmannella luokalla oli järkytys. Jo ensimmäisenä päivänä uudet luokkatoverit rähähtivät nauramaan niiatessani kiitokset keittäjälle. Ei sellaista tehnyt kukaan muu. Eikä keittiöön menty auttamaan kuin kerran vuodessa, kun oli pakko. Vähitellen totutin itseni nyökkäämään, luopumaan pitkästä kiitoslauseesta ja mutisemaan nopeasti ”kts”. Yläasteella kukaan ei olisi enää arvaillut minun olleen joskus kiltti keittäjälleniiaaja.

Mutta se taipumus, se ei häviä koskaan. Salakavalasti se pulpahtaa pintaan ja äkkiä huomaa seisovansa työpaikkaruokalassa, niiaavansa hölmistyneelle ravintolatyöntekijälle kuin ei olisi ikinä koulusta lähtenytkään.

Arvostavatkohan ne elettä? Vai pitävätkö hulluna?