Voih!

Merten kirjoitti Koirapuistossa:

"Kyllä se menee kuulkaa niin, että kirjoitetaan mistä pystytään ja heti kun inspiraatio iskee. Jos ei iske, eikä pystytä, tehdään testejä. Jos ei ole uusia testejä, kommentoidaan jonkun muun juttuja ja kurkitaan juoksuhaudan reunan yli, että vieläkö siellä kentällä joku sota raivoaa.

Jos ei ole kertakaikkiaan mitään, mistä kirjoittaa, otetaan asbestihanskat kädessä joku tulenarka aihe, kirjoitetaan joku puolivillainen provo, ja katsotaan miten kommenttisektio täytyy ja sitemeteriin alkaa tulla viittauksia muista blogeista.

Surullista on tämä ihmisen elämä."

On se vaikeata. Yritin noudattaa Mertenin antamaa määritelmää blogikirjoituksesta, mutta epäonnistuin surkeasti. Sotatila on rauennut hetkeksi, testit tympivät, uusin meemi on ylipitkä eikä jaksa sellaista nyt.

Provokaatiokaan ei luonnistu kun on niin lahna. Saamaton olen minä! Pitäisi ryhtyä kokopäivätoimiseksi ihmissuhderuikuksi niin jo riittäisi lukijakuntaa ja kommenttiosasto tulvisi raivoisia vastaväitteitä. Voih! Ei ole poikaystävää! Voih! En kelpaa kenellekään! Voih! Maailma on paha paikka!

Ja valituksen ylimmäisenä huipentumana: Voih! Kaikki miehet / naiset / kauniimmat / komeammat / suositummat / lahjakkaammat / varakkaammat / onnekkaammat ovat kauheita, ilkeitä ja anteeksiantamattoman itsekkäitä paskiaisia.

Siinäs kuulitte.

Vaan odotas! On toinenkin tapa saada mainetta, kuuluisuutta ja tuhat lukijaa viikossa; aina voi alkaa sepitää tarinoita (s.o. valehdella, toim.huom.) kuvitteellisen elämänsä moraalittomista tapahtumista. Onhan niin, että kirjoitettu Sana on tosi, eli siis vähän kuin kiveen hakattu. Vai oliko tuo se toinen sanan laji? Tahtovat mennä sekaisin, kun ei ole muuta eroa kuin alkukirjaimen koko.

Äh. Ei tule mitään tästä. Menkää pois, ei täällä ole mitään nähtävää.