avohoidossa II

On sitten ihanaa, kun on kunnon hoitosuhde. On ihanaa, kun hoitaja ottaa mielipiteeni ja oireeni vakavasti. Lopultakin ammattilainen joka ei tyrmää jokaista ehdotustani naurettavana, epäuskottavana tai harrastelijan keittiöpsykologiana.

Joka kerta kun olen aloittanut uuden psykologin, psykiatrin tai hoitajan kanssa olen masennusoireiden lisäksi kertonut myös niistä liian vauhdikkaista kausista jotka päättyvät entistä syvempään masennukseen. Koskaan niitä ei ole otettu vakavasti. Nyt otettiin.

Olin jo oppinut vähättelemään vauhtikausiani, vaikka en niitä normaaleina pitänytkään. Opin perhetuttavalta, että lievässä muodossa niitä kutsutaan hypomaniaksi. Nyt hoitaja oli sitä mieltä, että oireet viittaavat hyvin selkeästi kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön - eikä mitään hypomaniaa vaan ihan oikea, vakava sairaus jota pelkkä depressioon keskittyminen ei paranna.

Asiasta puhutaan vielä lääkäreiden kanssa, koska mielisairaanhoitajalla (olikohan se tarkka ammattinimike?) ei ole valtuuksia diagnosoida. Psykiatrin kanssa säädetään lääkitystäkin; kun kerroin maanantaisesta romahduksestani hoitaja päätti, että on syytä tutkia olisiko lääkitystä nostettava. Tarkoitus ei ole sinnitellä toimintakyvyn rajamailla vaan parantua, eikä se onnistu jos romahtelen säännöllisesti.

Koskaan en ole tuntenut saavani näin ammattitaitoista hoitoa. Nyt uskallan jo toivoa tuloksia ja haaveilla parantumisesta. Tosiasiassa kaksisuuntainen mielialahäiriö ei koskaan parane kokonaan, lievenee vain - mutta jos se on lopullinen diagnoosi, niin hoito ja lääkitys voidaan keskittää siihen eikä isäsuhteen jauhamiseen.