Akatemia

Kokkolan pääsykokeet eivät menneet erityisen hyvin, mutta sieltä soiteltiin perään ja kysyttiin voiko paperini huomioida myös perustutkinnon puolella. Lupaavaa, vaikka onkin aika noloa jos en pääse ammattikorkean puolelle.

Tämänpäiväisessä Sibelius-Akatemian kokeessa soitin juuri niin hyvin kuin pystyin - ei edes jännittänyt. En silti päässyt jatkoon. Kumma kyllä, ei oikeastaan harmita. Akatemia ei välttämättä olisi ollut minulle ollenkaan sopiva paikka. Toisekseen: paremmin en olisi voinut soittaa. Ei tarvitse miettiä, että jos en olisi kämminyt sitä ja sitä kohtaa, niin olisin ehkä päässyt. (Olikohan tuo nyt tarpeeksi epäselvästi ilmaistu?)

Huvitusta kokeissa tarjosi tuubansoittaja joka värväsi minut avustavaksi muusikoksi puoli tuntia ennen soittonäytettään. Inkeriläinen huilusävelmä sellolla ja tuuballa, totta tosiaan. Kuulosti itse asiassa koko lailla balkanilaiselta.

Viikon kuluttua on vielä Pohjois-Karjalan ammattikorkean kokeet Joensuussa, mutta siitä en ota stressiä. Ohjelmisto menee nyt rutiinilla.

Viime viikon hupeihin kuului pieni esiintyminen Helavalkeilla. Meidät lisättiin viralliseen ohjelmaan - ilmeisesti esiintyjiä oli liian vähän. Muuten mukava keikka, mutta ala-asteen opettajani oli juhlan pääjärjestäjä ja juontaja. Ne, jotka tuntevat minua yhtään enempää, ovat aivan varmasti kuulleet vähintään yhden palopuheen siitä naishirviöstä joka luokkaamme opetti.

Tämä rouvashenkilö tiesi kyllä miten luokkaa pitää johtaa. Sisäisen yhtenäisyyden varmin taehan on yhteinen vihollinen. Tämä vähemmän kadehdittava osa lankesi minun ja erään vähän hitaamman pojan harteille. Opettaja järjestelmällisesti yllytti muita oppilaita meitä "sopeutumattomia" vastaan ja liittyi useamman kerran mukaan solvauksiin.

Lapsilla on sellainenkin kausi, kun opettaja on suurin auktoriteetti maailmassa. Ei ole ihan kauhean kivaa, että se suuri auktoriteetti sitten kolmenkymmenen hengen edessä kertoo että olet sopeutumaton, musiikillisesti heikkolahjainen, ilmaisukyvytön, murrosikäinen (se on paha asia se murrosikä), ja vanhempasi ovat hankalia. Ei naurattanut. Ala-aste oli yhtä helvettiä eikä yläaste ollut paljoa parempi - suuri osa luokkaa jatkoi samassa koulussa kuin minäkin.

Vaikka voisi kuvitella, että kymmenen vuoden jälkeen olisi jo päässyt tuollaisesta yli, havaitsin että se oli toiveajattelua. Kohtaaminen Helavalkeilla oli vuosienkin jälkeen vähän liikaa. Se tuntui taistelulta - ja minä hävisin. Jouduin kuuntelemaan kuinka yleisölle kerrotaan että sain innoitukseni kansanmusiikkiin tämän nimenomaisen rouvashenkilön oppilaana, enkä voinut mennä iskemään ämmän nenää niskan puolelle tai edes sanoa mitään.

Vaikuttaa pikkujutulta, eikö vain? Turha ottaa paineita näin pienestä asiasta? Tästä on ollut puhetta ennenkin: Jankan kirjoitus on pakollista luettavaa. Sanon vaan, että ahdisti aivan uskomattoman paljon. Tunsin tipahtaneeni suoraan takaisin ala-asteelle. Erityisen inhottavaa on juuri se, että paras neuvo on taas se vanha tuttu - jätä se huomiotta. Älä kuuntele. Ei haukku haavaa tee.

Ei ehkä tehnyt uusia haavoja, mutta aukaisi kaikki vanhat.