sello

Tänään, ensimmäistä kertaa ihan liian pitkään aikaan, en olisi malttanut lähteä konsan harjoitusluokasta. Ihan sama mitä soitin, se kuulosti hyvältä.

Ja mistä johtuukaan tämä muutos?

Männäviikolla kävi niin, että muuan klassisen puolen sellisti sai käyttöönsä maakuntarahaston soittimen. Omansa tämä sellisti sitten antoi eräälle sivuainesellistille käyttöön siksi pariksi vuodeksi kun itse saa sitä parempaa soitinta pitää. Minulle taas kierrättyi sen sivusoittajan väline ja omani meni eteenpäin yhdelle vasta-alkajalle.

Alkuviikon treenit menivät miettiessä että kas, on aika erilainen ääni tässä vehkeessä, ja muutenkin kummallinen tuntuma. Aika kevyt soittaa, ja pitääpäs treenata reilusti ennen torstain keikkaa.

Tänään iski tajuntaan se, että mitä tahansa soitankin, se kuulostaa vähintään kohtuulliselta ja aika yllättävän usein suorastaan hyvältä. Ruman äänen saaminen vaatii oikeastaan töitä!

Kymmenen vuotta olen tuskitellut sen kanssa että on aivan yksi hailee kuinka paljon tekniikkaa treenaan, soitto kuulostaa silti räkäiseltä. Miten paljon harjoittelenkin, se on ihan turhaa: soundi on paska eikä siitä muuksi muutu. Tai jos muuttuu, niin huonompaan päin.

Nyt tiedän että kyse ei välttämättä ole siitä etten hallitsisi tekniikkaa, vaan siitä että oma sello on paska ritsa jollaista kukaan ei ristikseen ansaitse.

naurettavaa pelleilyä

Kertaakaan koko opiskeluaikana en ole ollut yhtä paniikissa tutkinnon takia.

Ärsyttää. Kuukausien aktiivinen aivopesu/itsepetos aivan hukkaan! ("Alttoviulututkinto on ihan rento juttu. Se menee tosi hyvin. Osaan soittaa." - ad nauseam.)

Turhaa oli se. Nyt kädet tärisevät ja polvet ovat heikkona.

räkä

Mikä lienee parempaa kuin puoli vuotta suunniteltu nauhoituspäivä ja räkätauti?

Puoli vuotta suunniteltu nauhoitus, räkätauti ja kuume.

Ilmeisesti aivotoiminnan pysähtyneisyys kuitenkin teki soitosta jos ei erinomaista, niin kuitenkin tasalaatuista. Flunssaisiin aivoihin ei mahtunut tietoisuutta (ja sitä seuraavaa hermostusta) studiovälineistön läsnäolosta koska erilaiset pääontelot olivat liian täynnä räkää.

Päivän teema: Ph'nglui mglw'nafh Cthulhu R'lyeh wgah'nagl fhtagn!

Ei keppiä, ei porkkanaa.

Aina välillä opetuksen tavoitteet menevät vähän ristiin. Joskus menevät vähän enemmänkin.

Omalla opettajallani on paljon lapsioppilaita. Hän on sitten erityisesti ala-asteikäisiä varten kehitellyt pelejä, leikkejä, haasteita, hupinumeroita - ihan mitä vaan millä voi kuvitella motivoivansa lapsen käsittelemään soitinta. Motivointi on aika olennainen osa soiton opiskelua: kun vehkeestä kuuluu ensimmäisenä vuonna pelkkää kitinää ja soittoasentokin tuntuu vaikealta, niin sen kitkutuksen pitää olla jollain tavalla hauskaa että sitä viitsii ihminen tehdä.

(Aiempina vuosikymmeninä julkaistut sello-oppikirjat sivuuttavat tämän yksityiskohdan ja soittamisen ilon sijaan esittelevät sivutolkulla puisevia harjoituksia sekä elähdyttäviä oikein/väärin -kuvia. Omistautuneinkin harjoittelija kalpenee nähdessään loputtomat rivit itseään toistavia jousiharjoituksia. Iloa voi repiä siitä, että muutaman vuoden kuluttua saattaa saada luvan soittaa etydejä.)

Opettajani tunneilla lauletaan paljon. Jos sellosta ei vielä irtoa kuin kolme ääntä, niin sitten niillä säestetään. Pääasia on, että tuloksena on joko hauskaa, musiikkia tai sekä että. Oikea soittotapa ja siihen tähtäävät harjoitukset on upotettu sinne väliin, niin että sitä aivan salavihkaa tulee harjoitelleeksi oikeaa asentoa.

Soittimen käsittelyn oppimiseen menee vuosia, eikä oikotietä onneen ole.

Vaan sitten sattuu olemaan kolme ja puoli kuukautta soittanut lapsi joka on musiikkiluokalla. Paikallisilla luokilla on kova kilpailu ja niille on vaikea päästä, ja kun opettajat saavat käsiinsä lapsen joka osaa soittaa jotain - vaikka kuinka alkeistasolla - niin sitä taitoa halutaan käyttää. Ongelma tästä tulee siinä kohtaa kun soitonopettaja tähtää tuloksiin kymmenen vuoden kuluttua mutta luokanopettaja tahtoo esityksen valmiiksi joulujuhlaan.

Tällä kertaa kävi niin, että koulussa joku näytti lapselle kuinka soitetaan "Kilisee kilisee kulkuset". Kyllähän se lapsi sai sen sitten vingutettua, jotenkuten. Nyt mainittu lapsi kieltäytyy soitonopettajan antamista, taitoon nähden realistisista kappaleista, koska hän on jo koulussa soittanut paljon vaikeammankin, eikä enää tahdo tuota vauvojen kamaa.

Minulla on omakohtaista kokemusta siitä, kun musiikkiluokan opettaja ohittaa soitonopettajan ja ryhtyy opastamaan lasta - soittimessa jonka soitosta ei tiedä yhtään mitään. Tiedän varsin hyvin millaista jälkeä voi saada aikaan kunnianhimoinen opettaja joka ei jaksa odottaa vaan tahtoo tuloksia ensi kevätjuhlaan mennessä.

Vaikka kuinka yritän ymmärtää luokanopettajaakin, on sanottava että jos koulun musiikinopettaja alkaisi opettaa jommallekummalle oppilaalleni sellonsoittoa puolestani, saattaisin vähän ärtyä. Ja jos joku ajattelemattomuuttaan rähmisi oppilaan motivaation tarjoamalla olemattomia oikoteitä - no, siinä saattaisi jo palaa päre.

Palautetta

Instrumenttipedagogiikka alkoi pari viikkoa sitten. Kurssin sisältö koostuu siitä, että opiskelijat tuovat oppilaansa saliin ja pitävät tunnin, muu ryhmä seuraa ja antaa palautetta tunnin jälkeen.

Kukaan ei tietenkään halua olla se ensimmäinen näytetunnin pitäjä. Jonkun on kuitenkin pakko - ja mielummin pidän tuollaisen heti alta pois, ettei tarvitse loppuvuodesta stressata.

Ja tulos? No, olen näemmä lähes täydellinen opettaja.

"Hyvähyvähyvä!"

Digeliusnostalgia

Isän levyhylly on maailman paras paikka.

Tri Yann. Malicorne. Lilienthal. The Chieftains. Korkkijalka. Piirpauke. Vanha Clannad. The Dubliners. Alan Stivell. The Cornemuses.

Vasta viime viikkoina tajusin kuinka paljon olen kaivannut erityisesti varhaislapsuuden saksan- ja ranskankielistä progefolkkia ja jopa perusirkkua. On aika painua Digeliukseen ja katsoa kuinka suuren osan levyistä kykenen ostamaan - tai jollain muotoa kopioimaan isältä.

Hypoteettinen isoisä

Huomenna viihdytän itseäni neulomalla säärystintä klo 13:30-15:00. Sijaintini tulee mitä suurimmalla todennäköisyydellä olemaan konservatorion musiikkileikkikoululuokan nurkka ja opettajan asenne hapan.

Viime syksyn ensimmäisellä pedagogiikkakurssilla kiristelin hampaitani ja huutelin takarivistä humanisminvastaisia kommentteja. Luulin silloin, ettei pahempaa höttöä voi tullakaan. Voi että, kun olin väärässä.

Varhaisiän musiikkikasvatuksen tunnilla olen kuullut, että viisivuotiaille voi jo alkaa opettaa improvisaatiota. Alle kouluikäiset eivät hahmota synkooppirytmejä. Nelivuotiaille voi opettaa kolmen sävelen kappaleita.

Musiikkikasvatuksessa hyvä keino on tietysti laittaa levy soimaan ja pistää koulutettavat kuuntelemaan. Vaan ihan miten vain hutaisten ei pidä tätä kuuntelutapahtumaa tehdä - on otettava huomioon erinäisiä seikkoja, kiinnitettävä lasten huomio. Ennen kaikkea: vaikutusalttiille mielille on soitettava vain hyvää musiikkia.

Vaan kuinka määrittelemme hyvän musiikin?

Allekirjoittanut, luokkahuoneen armoitettu takapenkistähuutelija, erehtyi tiedustelemaan opettajalta hyvän musiikin tarkempaa määritelmää. Vastaus - "en minä nyt osaa sanoa, kyllä te sitten itse huomaatte" - ei aivan tyydyttänyt. Tarkensin: mikä lienee sitten huonoa musiikkia? Tarkotetaanko tässä mahdollisesti huonoa laatua, ja millä kriteereillä mitattuna? Epäpuhdasta soittoa? Laimeaa tulkintaa? Rätisevää levyä? Liikkuuko maailmalla paljonkin huonolaatuisia levytyksiä?

Opettaja, tuo kaikkinaisen viisauden lähde, puhisi ärtyneenä.

Kun tyydyttävää vastausta ei ottanut kuuluakseen, rajasin kysymystä entisestään. Olikohan hän puhuessaan hyvästä musiikista mahdollisesti viitannut siihen hyvin yleiseen ilmiöön, että ihminen tapaa määrittää itseään miellyttävän musiikin hyväksi ja muunlaisen huonoksi? Jos - aivan teoreettisesti, tottakai - minulla olisi isoisä joka pitää vain tangosta, niin eikö hän silloin kuunteluttaisi lapsilla ainoastaan sitä, sillä perusteella että kaikki muu on huonoa musiikkia? Ja eikö, jos minulla olisi isä joka ei pätkääkään pidä vaikkapa black metalista (tämä ei ole niin teoreettista, vaan varsin totta), niin eikö olisi todennäköistä että hän ei koskaan soittaisi huonoksi leimaamaansa musiikkia kenellekään?

Jo sain vastauksen.

"No, kuinka todennäköistä on, että sinun isoisäsi päätyy tänne opettamaan musiikkikasvatusta?"

Suzuki, Kodály?

Tammikuussa saan kaksi oppilasta.

Vanhemmalle kukaan on tuskin vaivautunut edes kertomaan, että hänet siirretään kansanmusiikkipuolelle. Nuorempi on kuusivuotias. Kummallakaan ei ole selloa.

Jännittää. Pelottaa. Syyskauden kestäneellä oppimiskäsitysten kurssilla on käsitelty jos jonkinlaista höttöä ja katsottu Kuolleiden Runoilijoiden Seura - mutta ei puhuttu kertaakaan siitä kuinka nuorena nuotit kannattaa opettaa, onko Suzukin menetelmä parempi kuin Kodályn, miksi Mauno Järvelä on paras kaikista tai miten musiikkia kannattaa käytännössä opettaa.

Olen istunut tuntikausia opiskelemassa pedagogiikkaa, kuunnellut maailmaasyleileviä puheenvuoroja oppilaan ymmärtämisestä ja musiikin kauneudesta. Huudellut takarivistä humanisminvastaisia kommentteja, tiukannut tutkimustuloksia ja piirrellyt ryhmätöihin tikku-ukkoja kapinallisesti mutisten.

Taitaa olla aika mennä kirjastoon ja katsoa josko hyllyistä löytyisi jotain oikeasti hyödyllistä.

Läsnäolot kirjataan ylös.

Maanantai-iltapäivälle on Tärkeää Ohjelmaa. On oltava tapaamassa ammattikorkeakoulun rehtoria, koulutusjohtajaa, kv-toimiston edustajaa, AVERKOn edustajaa sekä opiskelijakunnan pääsihteeriä elintärkeän Opiskelijana ammattikorkeakoulussa –opintojakson ensimmäisellä (ja toivon mukaan viimeisellä) tuntikokonaisuudella.

Tiukkasanainen sähköposti-ilmoitus paljasti, että "iltapäivä on pakollinen jokaiselle 1. vuosikurssin opiskelijalle. Läsnäolot kirjataan ylös. Poissaoloon on oltava pätevä syy (esim. sairastapaus), josta on ilmoitettava koulutusohjelmajohtajalle [sukunimi] etukäteen."

No mutta toki!

Anteeksi vaan herra / rouva koulutusohjelmajohtaja (lomailemassa oleva tiedottajanne unohti muuten antaa yhteystietonne, ja ilman etunimeänne en voi edes kokeilla mailata osoitteeseen etunimi.sukunimi-at-koulu.fi), en valitettavasti voi olla maanantaina paikalla koska tilasin iltapäiväksi syövän. Pahoittelen kovasti, että sairauteni estää minua saapumasta tähän epäilemättä äärimmäisen mielenkiintoiseen ja antoisaan tapaamiseen.

Aivan sattumalta löysin Koulun nettisivuilta henkilöhakutoiminnon joka - pelkän sukunimen avulla - löysi arkistoista koko nimenne, sähköpostiosoitteen ja puhelinnumeronkin. Maili ei enää ollut käytössä eikä numerostakaan kuulunut kuin kohinaa, mutta hyvän ja kuuliaisen oppilaan tavoin olen sentään yrittänyt ilmoittaa sairaudestani etukäteen.

Ihan siltä varalta että tuo sairauteni ei toteudukaan, niin mainitsen että minun on mentävä maanantaina koko päiväksi Kaustiselle suorittamaan arkisto- ja kenttätyökurssia jota ilman en saa konservatorion päättötodistusta. Se menee ikävällä tavalla päällekkäin tuon tärkeän Opiskelijana ammattikorkeakoulussa -opintokokonaisuuden kanssa. Olisin niin paljon mieluummin tapaamassa hallintojohtajia kuin tutkimassa Kansantaiteenkeskuksen arkistoja, mutta aina ei voi voittaa. Tulen sitten ensi kerralla.

Lin osallistuu teoriakokeeseen

Paperiin on piirretty nuottiviivasto ja nuottiviivastolle asteikko. Oppilaitokseen pyrkivän on osattava tulkata asteikon tarkka laatu kun alkupuoli on f-avaimella, loppu g-avaimella ja asteikkoon kuuluvat ylennysmerkit kirjattu yksittäisten nuottien edustalle.

Helppoa on tämä, ajattelee Lin tyytyväisenä. Tässä näin on h-molli, ja tarkemmalta laadultaan se on harmoninen. Tyytyväinen virne naamallaan ottaa kynän ja kirjoittaa nuottiviivaston alle h-molli, melodinen.

Kyllä nyt on niin fiksu olo.

laulu

Olisi niin mielettömän hienoa jos voisi ensi vuonna jatkaa kansanlaulutunteja. Ja oi, jos löytyisi konsalta joku, joka voisi opettaa 1200-1300 -lukujen keskieurooppalaisia lauluja kansanomaiseen tyyliin laulettuna.

Vaan taitavat kaikki vanhan musiikin opiskelijat olla klassisen puolella eikä kansanomainen ote taida onnistua klassiselta laulajalta.

Surku.

et sä ilman koulutusta osaa!

Pitkähuilujen teko on vaikea laji. Se minulle valkeni eilen paimensoitinkurssilla, kun kerrottiin, että saadakseen kaksi kolmesta onnistumaan on pyydettävä soitinrakentajan apua. Oikeastaan on ihan tavallista että kolme yritelmää neljästä epäonnistuu.

Olen kuullut pitkähuiluista pyydettävän aikamoisia hintoja. Yksi norjalainen hinnoitteli omansa yhdeksäänkymmeneen euroon. Suomalaisista en tiedä, en ole viitsinyt kysyä. Ajattelin, etten viitsi maksaa soittimesta, jota en sitten välttämättä edes jaksa opetella käyttämään. Sitä paitsi, suomalaisten rakentajien toimitusajat ovat tällä hetkellä aivan naurettavan pitkiä. Väittävät, että kahdeksan kuukauden odotus ei ole yhtään tavatonta.

Vein kaapin pohjalta vanhaa roinaa myytäväksi, sain vähän kolikoita. Vein pullojakin kauppaan, niin alkoi olla rikas olo. Päätin käyttää varani soitinrakennuksen alkeisiin ja ostaa materiaalia muutamaan pitkähuiluun; hyvällä tuurilla saisin yhden soittokelpoisen.

Puurima maksoi kaksi euroa, sähköjohtojen suojaputki 1,60. Investoin hiekkapaperiin (69 snt) ja kävin vielä sahauttamassa rimat paloiksi (2€), ettei tarvitsisi yrittää puukolla veistellä.

Yhden puupalasen pään turmelin heti alkuun, kun en ymmärtänyt kuinka pieni rako - yksi millimetri - ilmalle pitää jättää. Vaan ei hätää, rimanpätkä oli niin pitkä että toista päätä saattoi hyvin käyttää. Veistelin, vääntelin.

Nyt valmiina on kaksi täysin toimivaa, viritettyä huilua ja kolmannesta puuttuu enää muoviputken säätö. Eikä ollut soitinrakentajaa valvomassa, ei.

Nyt jos kävisin tuohimetsällä ja päällystäisin muoviputken kansallisromanttisella materiaalilla, voisin myydä huiluni korkeaan hintaan. Ensi kesän keskiaikamarkkinoille kun tehtailisin muutaman kymmentä pitkähuilua ja myisin kahdellakympillä kappale niin pääsisin hyvin voitolle.

Vai että vaikea rakentaa. En ryhdy odottamaan kahdeksaa kuukautta että saan soittimen jonka teen itse tunnissa.

Lin osaa käyttää kalenteria

• Sellotunti klo 11-11:45


• Solfatunti - viimeinen ennen tenttiä - klo 11-12


• Annin tutkinnon harjoitukset klo 11:30-13:30

runoltaja

Päivän linkki: trokeemankeli. Tarkista kulkeeko teksti kalevalamitassa!