Pitkään harkittu ja väännetty keskiaikaharrasteblogi on nyt virallisesti olemassa. Englanniksi, vieläpä. Ei päivittyne kovinkaan tiuhaan - sitä vauhtia kun askartelu-paskarteluprojektit etenevät - mutta onpahan nyt siellä silti.
Couldn't come up with a good title.
Alkukesästä torilla myytiin pataa. Se oli valurautaa, ruosteinen ja maksoi kympin. Myyjä mainosti, että siihen saa hyvän kukka-asetelman puutarhaan. Minä mittailin ja laskeskelin mahtuuko se uuniin. Rouva ihmetteli kun vakuutin että vielä siinä tehdään ruokaa.
Valurautapata kun ei ole pilalla ennen kuin siinä on pohjassa reikä.
Piirrosten perusteella on vaikea sanoa, mutta tällä Maciejowskin raamatun kuvan naisella saattaisi olla jaloissaan neulakinnassukat - tai voihan se olla raidallista kangastakin. Varsinaisia fyysisiä todisteita pitkävartisista neulakinnassukista ei kai ole.
Ei ehkä vedä vertoja olkihatulle, mutta erilaisia tukkaratkaisuja ja päähineitä ei koskaan ole liikaa.
Boaz dines with Ruth - The Maciejowski Bible, leaf 17:
Ja sattumalta muualla verkossa: Gladys Vandal, kanadalainen haida -intiaani.
Nyt jos olisi olkea, niin yrittäisin tehdä hatun. Kun ei ole, niin en yritä - koitan sen sijaan keskittyä kaikkiin niihin keskeneräisiin töihin jotka tälläkin hetkellä odottelevat laatikossa.
Muutamaan otteeseen yritin syksyllä neulakinnastekniikkaa - ja epäonnistuin surkeasti. Sain aikaan patalappuja ja omituisia ryhmyjä.
Toissapäivänä ärsyynnyin nettiohjeita vilkuillessani; jos kerran muutkin osaavat, niin mikä hitto siinä niin vaikeaa nyt on? Yritin uudestaan, ja katso! Nyt minulla on nilkkasukka.
Kärjen silmukat on vedetty mahdollisimman tiukalle, koska oravankynteni repivät heikommat jalanpeitteet riekaleiksi alta aikayksikön. Parempi tehdä tukevaa kuin korjata reikiä joka käyttökerran jälkeen. Kantapää on tehty samalla mallilla; loput käyttäen Yorkin silmukkaa - tai ainakin jotain sinnepäin. Lankana paikallisesta halpamyymälästä alennuksella ostettua Novitan hailakanvihreää Jussia, 75% villaa. Lopputulos istuu jalkani malliin täsmälleen - sopii vain toivoa että sitten kun vähän huovutan valmista sukkaa, se ei yritä kutistua.
Tänään voin ylpeillä teknisillä taidoillani kun korjasin netin.
(Oikeasti soitin vain Soneran tukeen ja seurasin ohjeita. Mutta se toimi! Paha vaan, wlan-tukiasema kieltäytyy toistaiseksi yhteistyöstä. Odotettavissa on parin päivän vääntö jotta langaton netti palautuu käyttökuntoon.) 
Ei työ tekevältä lopu.
(Eikä kissanomistajalta. Eräs nimeltämainitsematon musta läski on juuri tiputtanut kukkaruukun. Palaan asiaan imuroinnin jälkeen.)
Viikonloppu ei mennyt hukkaan. Vaikka mieli teki mennä kauppaan ostamaan lisää lankoja, väänsin sitkeästi lautanauhan loppuun - ja tein siinä samalla ensimmäisen säärystimenkin valmiiksi.
(Ja on sitäpaitsi ihan törkyisen hauskaa kuunnella ensin pari lukua naisen lukemaa Annaa ja sen jälkeen, aivan yht'äkkiä, säpsähtää kun seuraavasta luvusta jatkaa möreähkö miesääni. Kontrasti äänen luomien mielikuvien ja tekstin sisällön välillä oli hulvaton.)Menneiden keskiviikkojen elävöitysleikki vaatii välillä nyhväämistä. On yritettävä tehdä kolttua, neulakinnasta (epäonnistuin surkeasti), irtolettiä, lautanauhaa... ja jotta ei väkertäminen loppuisi kesken, piti mennä innostumaan ja tilata korunrakenteluaineet rukousnauhaankin.
Vaan rahanmeno ei päättynyt helmiostoksiin; piti saada työkaluja. Ostin siis pyöreät nokkapihdit, sivuleikkurin, kevyen vasaran ja samantien - kun siinä työkaluhyllyn äärellä kerran seisoin - pyöränkunnostukseen kaivatun kiintoavainsarjan. (Puolustaudun sillä että se oli loppuunmyyntihalvennuksessa. Ja tarvitsin sitä! Oikeasti!)
Nyt jos saisi vielä valmiiksi kaikki nämä keskeneräiset väsäysprojektit niin voisi joskus näyttää tuloksiakin...
On se vaan niin, että en osaa olla edes kunnolla Paha. Surullista, kovin surullista on se.
Tässäkin kirjoitusympäristössä aiemmin huomioitu karma, tuo teinix-kilkkeiden vaikuttavin alalaji, on osaltani jämähtänyt kohtaan -11. Pahan karmani luvusta taistelee tällä hetkellä muutama osapuoli, joista toinen käy vuorokauden välein nostamassa surullisia miinuslukuja ylöspäin, kun taas vastapuoli palaa lätkäisemään lisämiinuksia samaan tahtiin. Näin karmani heilahtelee välillä (-10)...(-11), koskaan asettumatta.
Vaan voi, mikä onkaan Annin, tuon Pahoista Pahimman tilanne?
-29
Ilokseni huomaan, etten ole ainoa mahdottomien ja megalomaanisten projektien suunnittelija. On tullut toisen hullun kanssa pyöriteltyä keskiaikaisen mysteerinäytelmän - Ludus Danieliksen - librettoa vähän sillä silmällä, että mitkähän osuudet tekisi resitatiivina ja mitkä komeina musiikkinumeroina.
Voi, että se on hieno. Ja voi itku, kun pitäisi opetella sivukaupalla latinankielistä tekstiä ulkoa!
Seuraavaksi ostan A Shoggoth on the Roof -käsikirjoituksen. Vaan epäilen, että syvyyksistä lavalle kömpivä ja häävieraat rusikoiva Cthulhu on hitusen verran vaikeampi toteutettava kuin profeetta Daniel leijonien luolassa.
Mutta se Ludus Danielis... eihän siihen tarvittaisi paljoa, on niitä keskiajallakin tehty kengännauhabudjetilla. Mundus est Jocundumin mielettömissä produktioissa olen yleensä esittänyt Pirua. Josko nyt vaihtaisin enkeliin?
| Conductus referentium vasa antem Danielem: | Processional of those bringing the vessels before Daniel: |
| Regis vasa referentes Quaem Juaeae tremunt gentes Danieli applaudentes Gaudeamus Laudes sibi debitas Referamus | Bringing back the vessels of the King whom the people of Judaea fear praising Daniel let us rejoice let us offer the praises due to him |
| Regis cladem praenotavit Cum scripturam reseravit Testes reos cumprovabit Et Susannam liberavit Gaudeamus... | He foretold the downfall of the King when he interpreted the writing he proved the witnesses false and freed Susanna Let us rejoice.... |
| Babylon hunc exulavit Cum Judaeos captivavit Balthasar quaem honoravit Gaudeamus... | Babylon exiled him when she captured the Jews and Belshazzar honoured him Let us rejoice.... |
| Est propheta sanctus Dei Hunc honorant et Caldaei Et gentiles et Judaei Ergo jubilantes ei Gaudeamus... | He is the holy prophet of God even the Chaldeans honor him and the gentiles and the Jews therefor singing paeans to him Let us rejoice.... |
Joskus aiemmin tulin maininneeksi nettifoorumien teinix-kilkkeistä. Tällä kertaa huomion kohteena on karma - se väline jolla voi anonyymisti taputtaa kavereille ja soimata pahiksia.
Sattuu olemaan niin, että joskus sanon vähän pahasti. Annikin on toisinaan kärkevä; sekä foorumilla, että sen ulkopuolella. Emmepä arvanneet kuinka meitä vielä rankaistaisiin!
Voi sitä repeilyä epätoivoa kun huomasin mihin pohjalukemiin karmamme oli laskenut. Miinuksen puolella ja reilusti! Synkkinä jouduimme toteamaan, että meidät on nyt punnittu ja Pahoiksi tuomittu.
Mutta ei tässä vielä kaikki!
Vaikka kumpikaan ei ole päätään hetkeen avannut - myrsky vesilasissa laantui jo - karmamme jatkavat tippumistaan! Harkitkaapa tätä hetki: vaikka uusia ilkeämielisiä ja fasistisia kirjoituksia ei ole ilmestynyt, joku käy yhä, säännönmukaisesti hakemassa esiin pahantekijän profiilin ja läimäisee siitä karmaa alaspäin. Kertarangaistus ei riitä; närkästys on niin syvää että toimenpide on toistettava!
Olen suorastaan otettu murtunut.
[tänään allekirjoittaneen karma on -7 ja Annin -17. Anni voitti on epätoivoissaan paennut Ruotsiin.]
Männäviikon foorumikeskustelu meni sellaiselle hiustenrepimistasolle, että teki jo mieli hakata päätä seinään. Yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa:
Erään nimeltämainitsemattoman keskiviikkoseuran sisäinen vääntö on ollut takavuosina vakioajanvietettäni. Jo silloin sain kuulla olevani kauhea, suvaitsematon ilonpilaajanatsi. Nyt olen myös ammattitaidoton, koska jos lauseestani ottaa sanan "joskus" ja muuttaa sen muotoon "ei koskaan", niin silloin mainittu lause ei enää pidäkään paikkaansa. Valaisen esimerkillä:
Kirjoittamani lause: "Kotiin on joskus kuljettu kävellen."
Lukijan tulkinta: "Sanot, että kotiin ei ole koskaan kuljettu kävellen."
Olen siis väittänyt, että kukaan ei ikinä, missään kävellyt, eikä ainakaan kotiin. Olen tulkinnut lähdeaineistoa väärin ja suoranaisesti valehdellut. Ammattitaitoa ei näköjään ole nimeksikään.
Lopuksi vielä kuva, joka ei ehkä vastaa tuhatta sanaa, mutta viittä nyt ainakin.
EK:n jäsenfoorumilla aukesi matopurkki kun eräs innokas kyselynrustaaja pisti ihmiset äänestämään siitä millaisia summia olisi valmis maksamaan muusikoista tapahtumissa.
Esiin tuli, tottakai, se että jos minä maksan musiikista, niin sen pitää olla sitten sellaista musiikkia jota minä haluan. Pitää saada tanssimusiikkia, vaikka se sitten tarkoittaisikin sitä että soitetaan kolmea kuudentoista tahdin branlea kolme tuntia putkeen. Että jos ei tule sellaista musiikkia jota haluan, niin enpä sitten maksakaan.
Vaan mistäs palkasta nyt puhuttiinkaan? Ei ainakaan oikeasta. Sellaiset oikeat keikkapalkat ovat ihan eri luokassa. Oikeisiin keikkapalkkoihin kuuluu se, että hoidetaan matkakulut, ja sitten jää vielä rahaa käteen. Siihen ei kuulu se, että muusikko kieroilee matkakulunsa kolmannelta taholta, ruinaa järjestäjiltä ilmaisen juhlan ja sitten saa viikonlopusta itselleen kymmenen euron kolehdin.
Jos maksaa palkkaa, voi esittää vaatimuksia. Muussa tapauksessa on tyytyminen toiveisiin.
Tammikuun ohjelma:
Pitkästä aikaa kävin leikkimässä keskiaikaleikkejä. Tulijuhla oli aika mukava. Ehkä nyt jaksaisi osallistua vähän aktiivisemmin.
Ei se täyttä auvoa kyllä ollut. Menin rentoutumaan, soittamaan sekä tapaamaan kavereita ja päädyin keskelle kiistaa siitä, voiko ihmisille jakaa laulujen sanoja monistettuina paperinivaskoina. Se on se koristeellinen fontti ja kiva kehys sivun ympärillä, niin kyllähän nuottikirja sitten on period.
Arvatkaa, mitä mieltä olen.
Viikinkipidot toimivat, mutta jälkeenpäin on taas keskiviikkolasten listalla ollut täydellisen aivotonta ipitystä musiikista ja ruoasta. Sen kerran kun juhlissa oli ihan oikeasti aikakautista ja hyvin toteutettua musiikkia, niin se ei sitten kelvannut. Turhauttaa, saatana. Ruokapuolella oli sama juttu - ei kuulemma ollut tarpeeksi viikinkimäistä ruokaa. Keittiöporukka oli ihan oikeasti selvittänyt reseptejä ja tunsi asiansa. Ärsyttää, perkele, tuollainen asiantuntematon ja perusteeton valittaminen. Jos ne edes tietäisivät, mistä puhuvat, niin niille olisi helpompi selittää miksi ovat väärässä.
Keskiviikon auvoa lisäsi taas yhtyetreeni. Eilen istuimme kolmen ongelmatapauksen vuoksi koko luokan voimin puhumassa yhtyetoiminnan merkityksestä ja hyvistä tavoista mutta eihän siitä ollut mitään apua. Tänään Pikkuneiti T. esitti ihan pokkana Opettajalle ukaasin, että ei suostu laulamaan laisinkaan jos ei saa Kehtolaulun väliosassa ylä-ääntä joka menee ainakin korkeaan eehen asti. En tiedä minkä oktaavin kohdalle Pikkuneiti haluaa äänensä repiä, mutta houkutti hirveästi huudahta, että tämähän ratkaisi kaiken. Että onpa mukavaa, että Neiti antaa minun laulaa yksin.
Valitettavasti Opettaja myöntyi Neiti T:n uhmaikäiseen pelleilyyn. Lounaan jälkeen onnistuin pyydystämään Opettajan ja ilmoitin että tämä ei nyt enää vetele. Neiti T. on nyt jo hyppinyt muiden nenille aika rajusti ja tämäntyylinen uhkavaatimusten julistaminen menee kertakaikkiaan liian pitkälle. Voisinhan tietenkin vain kohauttaa olkapäitä ja antaa Neiti T:n olla lapsellinen keskenään, mutta ihan niin pitkälle ei minunkaan pinnani enää riitä. Jos opettajat eivät kohta pistä tyttöä kuriin, niin minä yritän (onnistumisesta ei puhuta mitään) enkä usko että se olisi kaunista katsottavaa.
Lisää stressiä tuovat keikat jotka lähestyvät kovaa vauhtia. Jos minun on tarkoitus esiintyä omalla nimelläni, ilman naamiota samassa yhtyeessä kuin Neiti T, niin haluan että kappaleet kuulostavat edes melkein siedettäviltä. Jos ei homma kohta parane niin esiinnyn pussi päässä. Siinä on sitten yleisöllä ihmettelemistä, saatana.
Jenniekin on menettänyt hermonsa täysin ja on nyt muuttamassa toiseen kämppään. Keskustelimme eilisiltana muun muassa siitä, että jos muu ei auta niin Jennie muuttaa minun ja Annin seuraksi seiskamökkiin. Tässä on vain useita ongelmia - muun muassa Jennien kissa-allergia. Ainakin yhtä isoksi ongelmaksi koin sen, että minun pitäisi olla kohtelias sekä ymmärtäväinen ihminen ja luopua huoneestani.
Anni piti tietysti itsestäänselvänä että suostuisin tähän. Homma nyt vaan on se, että en ole kauhean jalomielinen oman reviirini suhteen. Eläminen ahtaalla parvella Annin kanssa ajaisi minut (ja todennäköisesti Anninkin) hulluuden partaalle muutamassa viikossa. Perusongelma on jo siinä, että matala katto (alle kaksi metriä) ahdistaa minua ihan oikeasti paljon. Seuraava käytännön ongelma tulisikin sitten erilaisista siisteystottumuksista. Kummallista kyllä, päälääkitys on nostanut minuun lapsena taotut siisteystottumukset pinnalle. Annin tavarat sijaitsevat yleensä lattialla ja se taas repii minulta hermot vauhdilla. Anni on varmasti nauttinut suunnattomasti kun olen kulkenut ympäri kämppää poimien hänen tavaroitaan ja välillä mulkaissut. Ei erityisen kehittävää toimintaa, mutta joskus sitä vaan rasittaa niin paljon ettei enää kykene toimimaan ihanteellisen aikuisesti.
Sitten on vielä se käytännön ongelma, että säilytystilaa kaikille tavaroille ei vain kertakaikkiaan ole. Mihin minä kaikki roinani laittaisin? Lattialle? Ei. Entä ne portaat sitten - tappotikapuut jotka ovat yleensä täynnä (Annin) tavaroita. Kaikkeen tähän kun vielä lisää sen, että olen aika tarkka omata reviiristäni niin kasassa on aimo soppa.
Tämä saattaa nyt tuntua siltä, että teen kärpäsestä härkästä, mutta tunnen itseni sen verran hyvin, että tiedän mistä kaikesta repisin hermoni ensimmäisen kahden viikon aikana. Hyvähän on vedota siihen, että Jenniferillä ei ole muuta asuntoa Suomessa ja hän tarvitsee oman huoneen jo pelkästään allergian takia. Paha vaan, että minähän tässä leikissä eniten menettäisin - tai siltä se juuri nyt tuntuu.
sano: