surku

Miten voi ihmistä näin riepoa ja vituttaa yhden ainoan, jo (monta vuotta) viimeisiään vetäneen tavaran hajoaminen?

No siten, että yksi rähmäkäpälä onnistui rikkomaan rakkaan lapsuusmuiston. Jos sen olisi hajoittanut itse, niin olisi vihainen itselleen juuri niin paljon kuin asiaan kuuluu. Mutta eihän sitä kehtaa naiselle raivota yhden vaivaisen mukin takia, kun toinen jo valmiiksi itkun partaalla tiedostaa rikkoneensa jotain minulle tärkeää.



Hyvästi, haikkimuki - joka-aamuinen kahviperinne jo vuodesta 1990.

(ja ei, sitä ei voi liimata. Kappaleiden välistä kun hajosi lattialle puoli tonnia muruja, niin että jos suurimmat palat laittaakin yhteen, jää saumoihin liian suuret raot. Mennyttä se on, valitettavasti.)

edit: Ja piru, yritän kumminkin. Mitähän epoksisuperliimaa pitää ihmisen ostaa, jotta kahvi ei liota sitä olemattomiin heti ensimmäisellä testikerralla? Ja jos niihin pahimpii rakoihin tunkisi sitten vaikka jotain muovailuvahaa tujumpaa?

Arthur C. Clarke kuoli

Sir Arthur C. Clarke, who peered into the heavens with a homemade telescope as a boy and grew up to become a visionary titan of science fiction best-known for collaborating with director Stanley Kubrick in writing the landmark film "2001: A Space Odyssey," has died. He was 90.

LA Times

Kun lapsena aloin lukea scifiä, kävin läpi kahden kirjaston hyllyt - ensin Pohjois-Haagassa ja myöhemmin Rikhardinkadulla. Clarken suomennettuja kirjoja löytyi molemmista. Luin ne kaikki läpi, parhaat monta kertaa peräkkäin.

Oma suosikkini oli Lapsuuden loppu (Childhood's End, 1953).

Digeliusnostalgia

Isän levyhylly on maailman paras paikka.

Tri Yann. Malicorne. Lilienthal. The Chieftains. Korkkijalka. Piirpauke. Vanha Clannad. The Dubliners. Alan Stivell. The Cornemuses.

Vasta viime viikkoina tajusin kuinka paljon olen kaivannut erityisesti varhaislapsuuden saksan- ja ranskankielistä progefolkkia ja jopa perusirkkua. On aika painua Digeliukseen ja katsoa kuinka suuren osan levyistä kykenen ostamaan - tai jollain muotoa kopioimaan isältä.

aikahyppy

Etsiskelin vanhoja pelikuvia. En arvannut mitä kaikkea löytäisin. Tähän hajosin tänään: ensimmäinen Ropecon jossa kävin, Armon Vuonna 1997. Kauan eläköön internet, sillä siellä säilyy kaikki.



Kuvasta saattaa tunnistaa Goldin (siivet), Loran (istuu) sekä oikealta katsoen minut, Sanden ja Eerikan. Kahta muuta en muista - voi olla että ovat olleet vain sattumalta paikalla kun on kuvaa otettu.

Voi niitä aikoja.

jatko-osa

On se sitten vaan nautinnollista saada käsiinsä kirjasarjan uusin osa - tuhatsivuinen järkäle jota on jo odotellut. Silmät ristissä sitä sitten lukee, juo kahvia sängyssä ja lopulta nukahtaa eepos tyynyn alla.

Lapsena otin taskulampun peiton alle ja luin salaa, kun nukkumaanmenoaika oli ohitettu ja äiti uhkasi ottaa keskeneräisen kirjan pois. Pikkusisko saattoi kannella jos kuuli sivujen kääntämisen äänen, joten lukeminen oli pirullisen vaikeaa. Koulussa yritin joskus lukea pulpetin alla, ja muistan jääneeni kiinni useammankin kerran. Ala-asteella opettaja tapasi ottaa kirjan pois, yläasteella ne vain yleensä katsoivat pahasti. Lukiossa kukaan ei enää välittänyt.

Onneksi ei enää tarvitse lukea salaa. Tuen silmät tulitikuilla auki ja juon litran kahvia jos huvittaa, eikä tule äitiä tai opettajaa viemään kirjaa pois. Ei kukaan kantele että taas se on kirjan kimpussa, vaikka juuri kiellettiin.

Hah!

(edit: poistin pari toistoa. On se kumma kun ihastuu johonkin sanaan, käyttää sitä helposti kolmessa lauseessa peräkkäin.)

kouluruokalassa

Eilen se iski taas, keskellä päivää kaupungintalon ruokalassa. Varoittamatta, refleksinomaisesti.

Niiasin keittäjälle.

Ehkä hernekeiton tuttu tuoksu puhutteli aivojeni sitä osaa, joka ei ikinä poistunut ala-asteen ensimmäiseltä luokalta. Sitä siivua, jossa asuu oikea tapa kuoria perunoita, musiikinopettajan kauhutarina isoäidistään joka oli mukana Titanicilla, lähtemätön pelko metalliseinäisiä vessakoppeja kohtaan.

Tolarin koulussa Pohjois-Haagassa sain opettajakseni harmaantuneen, ikiaikaisen näköisen naisen, joka oli jo seuraavana vuonna lähdössä eläkkeelle. Kun opettelimme laulamaan Täti Monikaa, nauroin korkeintaan kiintymyksestä, sillä sen vuoden ajan opettaja Monika oli minulle tärkeämpi kuin isä, äiti ja presidentti yhteensä.

Sinä vuonna muuten opettelin Suomen presidentit järjestyksessä ulkoa. Ne olivat vaikeita, varsinkin alkuvuosien ruotsinkieliset nimet. Ei kukaan käskenyt, mutta olin varma että moisella uroteolla varmistaisin Monikan suosion.

Luku- ja kirjoitustaidon lisäksi Monika takoi meihin myös hyviä käytöstapoja – ja teki sen tehokkaasti.

Tolarin ala-asteella käytettiin tummanpunaisia muovilautasia ja -mukeja. Näkkileivälle lätkittiin voita klönteistä, jotka oli aseteltu punaisille pikkulautasille. Jos oli tosi pahaa ruokaa, saattoi opettaja armahtaa ja myöntyä siihen että nirsoilija söi vain kaksi perunaa ja vähän kastiketta. Syötyään joka ainoa oppilas käveli ruokasalin halki keittiön luokse, katsoi keittäjää silmiin, niiasi tai kumarsi ja lausui kiitoksen hyvästä ruoasta. Joka päivä.

Ei mennyt kauankaan ennen kuin vein tämän muodollisen kohteliaisuusharjoituksen vähän pidemmälle. Välitunti ei paljoa houkuttanut – kavereita ei minulla, pikkuvanhalla kummajaisella, ollut silloinkaan. Jätin mielelläni pihamaan tönimiset välistä ja livahdin ahtaaseen keittiöön. Siellä asetuin sanaakaan sanomatta teollisuusluokan astianpesukoneen ääreen ja aloin hoitaa tiskiä. Keittäjät kiittelivätkin avusta, vaikka kaiken todennäköisyyden mukaan olin lähinnä haitaksi pyöriessäni jaloissa keskellä kiireisintä lounasaikaa.

Se ainakin on varmaa, että lisää ikäisiäni kavereita en tällä toiminnalla hankkinut.

Siirtyminen toiseen kouluun kolmannella luokalla oli järkytys. Jo ensimmäisenä päivänä uudet luokkatoverit rähähtivät nauramaan niiatessani kiitokset keittäjälle. Ei sellaista tehnyt kukaan muu. Eikä keittiöön menty auttamaan kuin kerran vuodessa, kun oli pakko. Vähitellen totutin itseni nyökkäämään, luopumaan pitkästä kiitoslauseesta ja mutisemaan nopeasti ”kts”. Yläasteella kukaan ei olisi enää arvaillut minun olleen joskus kiltti keittäjälleniiaaja.

Mutta se taipumus, se ei häviä koskaan. Salakavalasti se pulpahtaa pintaan ja äkkiä huomaa seisovansa työpaikkaruokalassa, niiaavansa hölmistyneelle ravintolatyöntekijälle kuin ei olisi ikinä koulusta lähtenytkään.

Arvostavatkohan ne elettä? Vai pitävätkö hulluna?

Holy priceless collection of Etruscan snoods!

Batman oli lapsuusaikojeni suuri sankari. Batman oli paljon parempi kuin McGyver, eikä Ritari Ässä päässyt edes lähelle. (Tättärätää, käkkäräpää, naisia metsästää!)

Kuusikymmentäluvun tv-sarjaa esitettiin juuri kun olin ihanteellisessa melkein-koululaisiässä. Konnien toinen toistaan absurdimmat ansaviritykset saivat mielikuvituksen liikkeelle: kuolisiko ihminen oikeasti jos sitä pyöritettäisiin kärrynpyörään (tai vastaavaan vehkeeseen) sidottuna tuntikausia? Pääseekö labyrintistä aina pois jos kääntyy koko ajan vasemmalle?

(Jälkimmäistä testatessani eksyin esikoulun saliin pystytettyyn pahvilabyrinttiin.)

Enkä koskaan lakannut ihmettelemästä vaihtavatko palomiehetkin sammutushaalarin päälle samalla kun liukuvat tankoa pitkin alakertaan.

Kyllä maailma olisi niin paljon parempi paikka jos olisi oikeita supersankareita.

keltaisissa lavasteissa

Kun olin lapsi, telkkarista tuli joskus harvoin italialaisen lasten laulukilpailu. Kirkkaankeltaisissa lavasteissa seisoi lapsikuoro, joka aina välillä puhkesi lauluun. Keinuivat puolelta toiselle kuin myrskytuulessa. Sympaattisen miesjuontajan välipuheista tajusi vielä vähemmän kuin laulujen sanoista. Parhaisiinsa puetut tummaveriset pikkulapset lauloivat mikrofoniin naama revällään ja silmiään söpösti räpsytellen.

Toista oli koto-Suomessa. Ällöttävä Seppo-setä lässytti lapsille, jotka harmaissa sekunda-lavasteissa voihkivat Elämää Juoksuhaudoissa. Eikä puhettakaan kuorosta, ei. Siinä oli suomalainen kansanluonne kunniassa.

Sain äkkikosketuksen männävuosien kirkasväriseen tuontimaailmaan kun satuin näkemään Lasten Festivaali 2004 -televisioinnin. Jättiläismäisiä vaahtomuovipallurapukuja, keltaisia lavasteita ja symppis miesjuontaja jonka puheesta ei saa selvää. Hetkellinen lapsenmielinen innoitus kesti muutamankin lasten kansantanssiryhmän, mutta albanialaisten kohdalla oli mennä kahvi väärään kurkkuun.

Pienenpienissä topeissa ja lannevaatteissa liikehtivät pennut olivat häiritsevän nuoren näköisiä. Pojat oli - tietysti - puettu kokonaan, mutta tytöt saivat kunnian esittää katsojille pintaa senkin edestä. Meno oli kuin Britneyn musavideolla.

Huomaan tulleeni vanhaksi: lapsilla on liian vähän vaatteita ja koreografiat ovat siveettömämpiä kuin ennen.

Samaa linjaa jatkoi Slovenian ryhmä, jonka tanssitytöt kuitenkin näyttivät laillisilta - kuudentoista maaginen ikä oli useammalla varmaan jo täyttynyt, tai ainakin tarpeeksi pian tulossa. Mitään yhteyttä Albaniaan tai Sloveniaan en esityksistä keksinyt, mutta eihän kansainvälisessä tapahtumassa ole aina pakko esittää kansantanssia perinnepuvuissa.

Ja Palestiina sitten. Voi itku.

Ylevämielinen ihminen voisi otaksua, että lapset suunnittelevat esityksensä itse. Kyynisempi sanoo, että olipas vastenmielinen - mutta odotettavissa oleva - temppu palestiinalaisilta johtajilta. Poika puhuu mikrofoniin, kuvailee kai tapahtumia. Suomennosta ei ole. Tytöt kyyristelevät peloissaan nurkassa kun toinen poika "kuolee" - mitä ilmeisimmin ammuttuna. Surumielisen musiikin tahdissa lapset kantavat "ruumista" ympäri lavaa. Israelin surmaama marttyyri? Tuskin tässä mihinkään pikkurikokseen viitattiin.

Mieluummin katson niitä tanhuryhmiä kuin lastenohjelmaksi naamioitua poliittista propagandaa.